Kevään paljaudessa

Maaliskuussa lähdetään kävelylle valoisaan iltaan, kun auringon kehrä on vierähtänyt metsänrajan taakse ja taivas pidättää koko päivän kirkkautta. Nojataan lintutornin kaiteeseen, matala lahti on vielä hiljainen, heinäsorsat uivat laskuojan mutkittelevassa sulassa ja vesi heijastaa taivaan pehmeää keltaa. Kuljetaan vielä kerran rantajäillä, taivaankannen yli lentää suihkukone, joka vetää valkean latunsa aivan kallellaan kelluvan kuunpuolikkaan vierestä. Ihminen on kaunis vasten sameana hohtavaa jääkantta, rantakoivujen paljautta, kaislikon himmeää keltaista.

Maaliskuussa sunnuntai-aamut venyvät iltapäivään kuistilla paistatellessa. Kun aurinko jää suuren pihakuusen taakse, siirrytään portailta maahan istumaan, paistatellaan lisää, harjoitellaan puolilootusta. Pisamat puhkeavat poskille ja silmien ympärille. Ulko-ovi unohtuu auki, talo laajenee pihamaalle, siivotaan kuisti kevätkuntoon, suunnitellaan kasvimaita ja kukkapenkkejä. Kesken lauseen pihan yli lentää yksinäinen laulujoutsen järveä kohden.

Sunnuntaikävelyllä kuljetaan ilta-auringon hunajassa. Rantatien lepikossa viipyy viileä henki, mutta aurinkoinen rinne hohkaa maahan varastoitunutta lämpöä, josta on puhjennut kevään ensimmäinen leskenlehti. Sen pientä heleää kehää ja nuppupäisiä sisaria tahtoisi kumartua suutelemaan.

Pienet noidat kulkevat saattueissa, virpovat kaikki tuoreeks terveeks, jättävät kuistille paperia kukkivat pajunoksat. Kaikki ovet ovat auki, ihmisiä muuttaa sisään ja ulos, kivijalan luukut ja kellarin ovet avataan kevätilmalle, valo virtaa ja ilo ja nauru.

Keväällä ruumis on mieltä viisaampi. Se kääntyy pois kirjoista ja kuvaruuduista kohti vastustamatonta lämpöä, kääntyy pelotta toisen ihmisen puoleen.

Ja aamulla, kun huhtikuun yö on saanut maan kuuraan, on peiton alla ihmeellisen lämmin.