Lapsi sylissä

Ystävänpäivän iloisin asia oli puhelu pikkusiskon kanssa. Sisko kertoi, että hänen ystävänpäivänviettonsa huipentui pomon aloittaman ystävänpäiväleivoksen syömiseen ilman lupaa. Oli kuulemma pahaa (kookosta ja mantelimassaa) ja ihmiset alkoivat kysellä, että kuka söi Esan leivoksen. Sisko tunnusti.

Siskon tunnelmiin oli paljon helpompi eläytyä kuin sen hyvännäköisen pariskunnan, joka yliopiston ruokalassa söi yhteistä sydämenmuotoista munkkia ja suukotteli pöydän yli. Tai sen naapuripöydässä istuvan nuoren naisen, joka selitti ystävättärelleen silmät loistaen, että "se oli vissiin netistä selvittänyt, koska olen vetämässä jumppaa, ja laittanut vahtimestarin tuomaan sen kimpun sinne jumppasaliin tunnin jälkeen. Siis mä en oo koskaan nähnyt niin isoja ruusuja!" Hohhoijaa, menkää muualle leuhkimaan!

Minulla oli sellainen aavistus, että kotiin tullessani en löydä kuistilta salaisen ihailijan lähettämää ruusukoria ja neliömetrin kokoista konvehtirasiaa. Neuvokkaana naisena menin kotimatkalla kukkakauppaan ja ostin itse itselleni ystävänpäiväkukan, suuren, lohenpunaisen ranskalaisen tulppaanin. Olen siitä melkein yhtä onnellinen kuin salaisen ihailijan kukkalähetyksestä (jota ei siis ainakaan vielä ole saapunut - kellohan on tosin vasta puoli kymmenen illalla, toivossa on hyvä elää). Minun uljas, sensuelli tulppaanini on omistettu kaikille niille naisille, jotka eivät saaneet tänään keneltäkään kukkia. (Alanko kuulostaa liikaa epätoivoiselta sinkulta? Kerrottehan kiltit kommenttiloorassa, jos Hillasta uhkaa tulla suomalais-ugrilainen Bridget Jonesin päiväkirja.)

Tänään en itse asiassa ole miettinyt niinkään paljon miehiä, vaan lapsia ja lasten kykyä tulla välittömästi lähelle. Olen miettinyt kaikkia niitä lapsia, joita olen saanut pitää sylissä, silittää ja suukotella. Ekaluokkalaista Ronjaa, joka juoksi syliini ja roikkui siinä kaikilla neljällä raajallaan. Pientä Leenaa, joka kylässä ollessaan riisui äkkiä itsensä pikkuhoususilleen ja halusi tulla minun viereeni makoilemaan. Kolmivuotiasta Oivaa, joka leikki koiraa ja antautui rapsuteltavaksi onnellisena kuin pieni luottavainen eläin. Eskari-ikäistä Mitjaa, jonka saan vieläkin joskus kaapattua syliini kiehnäämään. Kuukauden vanhaa Kuuraa, joka katseli minua ihmeellisen ihanilla menninkäisenkasvoillaan joille välillä nousi hymy, häivähdys toisesta maailmasta. Nelikuukautista Kaislaa, joka uudenvuodenaattona heräsi iltauniltaan kun muut paukuttelivat ulkona raketteja ja rauhoittui syliini pehmeänä ja lämpimänä, vauvantuoksuisena. Ilmaria, isoksi venähtänyttä kuudesluokkalaista kummipoikaa, joka tulee nykyään halaamaan ilman erillistä pyyntöä ja rutistaa minua lujaa, rakas pieni iso poika.

Jossakin viimeviikkoisessa keittiökeskustelussa sanoin Niksulle, että rakastan lapsia juuri siksi, että ne saa ottaa syliin, ja ne osaavat yleensä tulla siihen. Voi kiesus että olisi mukavaa, jos aikuisten kanssa voisi toimia samoin, vetää toisen vain muitta mutkitta lähelleen ja rutistella vähän. Naurettiin Niksun kanssa ihan vääränä, kun mietittiin, miten aikuisten pitää tehdä läheisyysasioista niin ihmeellisiä venkoilu- ja vehtaamisnäytöksiä, että kuinka paljon mutkattomampaa olisi, jos voisi vain sanoa, että kuule, tykkään susta, saanko tulla tänä yönä sun sänkyyn? Ja sitten toinen voisi vastata, että no sänkyyn et voi tulla, mutta voitais halailla ja pussailla pikkasen.