maanantaina, tammikuuta 22, 2007

Kotitunteita, osa 2

Harakanpesästä on tullut minun koti. Keittiön ikkunassa on äitin vanha oranssi verho, seinällä Marimekon jäännöspalakorista löytynyt Kaivo-kangas, kaapinovissa japanilainen eläinkalenteri, joululahja Mustikaltani.

Viikonloppuna elimme kämppisten kanssa harmonista perhe-elämää. Lauantaina autoilimme yhdessä isoille kirpputoreille keskustan ulkopuolelle ja saimme saaliiksi mm. peilin, taulun, tuolin, kolme turkoosinvihreää juomalasia, teelusikoita ja punaisen kylpyankan. Iltasella tilkitiiin kierrätysvillalla ikkunoita ja poltettiin talven ensimmäinen pesällinen puuhellassa. Laitoin Niksun kanssa kasvisruokaa. Lauantaina katsottiin Avara luonto, sunnuntaina Poirot-elokuva (voiko olla parempia perhe-ohjelmia?), kylki kyljessä lattiatyynyillä istuen (meidän telkkaria katsotaan jääkaappikylmällä porrastasanteella, johon ei todellakaan mahdu sohvaa).

Pakkanen kiristyi. Haaveilin siskonpedistä keittiössä, talon lämpimimmässä huoneessa.

Sunnuntai-iltana saunottiin. Höyry pakeni pukuhuoneen avonaisesta ovesta taivaalle kuin kiihkeä surviaisparvi, tähdet näkyivät pihalle, lumi narskui kumisaappaiden alla. Makasin lauteilla jälkilöylyistä nautiskellen, ihmettelin ja hellin sitä kaikkea mikä sisälläni liikkui.

Eikö koti ole juuri sellainen paikka, joka pidetään yhdessä lämpimänä ja jossa saa mahansa täyteen hyvää ruokaa?

6 Comments:

Blogger lupiini said...

Oih, tämä kirjoitus sai minut taas kerran harmittelemaan sitä, etten ikinä asunut kommuunissa. Kommuuneissa oli aina viikonloppubileiden raskassoutuisina aamuina niin kotoisaa, ihmisiä vanumassa sohvilla ja juomassa teetä ja kertomassa unistaan.
Solussa asuin nuorena vähän aikaa, siinä kiteytyivät viehättävällä tavalla kommuuni- ja yksinasumisen huonot puolet, yyhh..

12:35 ap.  
Anonymous Anonyymi said...

On se. Koti on "ydinaseeton vyöhyke", hyvänolon keidas. Mutta hyväolo syntyy ja säilyy vain jos vaalimme sitä. Kodikkuuden tunnistaa vieraskin jos sitä on tai ei ole. Toisaalta koti on myös paikka jossa saa surra ja murehtia, jopa raivota. Siellä saa olla kuin "sienimetsässä" kuten sanonta kuuluu. Siis oma itsensä.

7:35 ap.  
Blogger Hilla said...

Lupiini, olen minä kyllä tyytyväinen, että päätin kokeilla tätä nykyistä asumismuotoani. Ja olen ollut tosi onnekas kämppisten suhteen, ihan kultaisia olentoja ovat. Aattelin pitää lähiaikoina tuparit (n. puolen vuoden viiveellä), ehkä sitten saadaan aikaiseksi tuota bileiden jälkeistä aamutunnelmaakin, vaikkei meillä ole koko huushollissa yhtään sohvaa, jolla vanua... :)

Sivuaskel, koti tosiaan syntyy juuri yhteisen tilan jakamisesta ja vaalimisesta. Siksi edellinen asuntoni, jossa asuin yksin ja viihdyin kyllä, ei koskaan tuntunut samalla lailla kodilta kuin ne paikat, joissa olen asunut yhdessä muiden kanssa. Vähän kyllä syksyllä mietitytti, miltä tuntuu omasta tilasta ja yksityisyydestä luopuminen. Nyt huomaan, etten ole sitä pahemmin kaivannut.

Ja olen samaa mieltä, että kodissa täytyy olla tilaa murheelle ja suuttumuksellekin. Välillä sen murhemielen jakaminen on tuntunut vähän vaikealta, kun mieluummin vain mököttäisi mörkönä yksikseen. Mutta toisaalta kämppikset saa joskus sieltä mörön takaa esiin myös sen valoisamman minän.

Saa olla kuin sienimetsässä, ihana sanonta!

4:42 ip.  
Anonymous MuunMaanMustikka said...

Hilla rakas, tuntuu hyvältä jakaa kotiolemistasi. Viimeakoina olen nautiskellut pakkasista ja puuhelloista ja saunahuuruuista mieliekuvituksen tasolla - joskus kokemukset tuntuvat hämmästyttävän antoisilta niinkin! Olen vain syvästi onnellinen että tiedän sen kaiken olevan olemassa. Pohjoinen on niin hurjan rakas, todellakin 'sielunmaisema' joka ei näytä kovin helpolla avautuvan niille jotka eivät ole siihen kasvaneet. Ihmiset kaipaavat kai vaistomaisesti lämpimään: miellyttävän ja turvalliseen. Hyvin harvat voivat oikeasti kuvitella että Lapissa oikein nautitaan pakkasesta! (Puhun nyt ihmisistä maailmanlaajuisesti, ihmisistä joita olen tavannut eri maanosista) Kirjoitin sinun 'kuuklettamisestasikin', mutta teksti ei koskaan ilmestynyt luettavaksi. Silloin pohdin, kuinka kuuklettamisesta on tullut eräs itseanalyysin muoto - mitä huomattavan arvoista olen tehnyt, mitä minusta nousee esiin maailman valtaverkosta. Jotain sellaista ajattelin, että olemme kuin pikkukaloja, uiskennellen suunnattomassa meressä, jossa suomumme kiiltelevät pinnan läpi satunnaisesti ulottuvassa valossa. Hohdamme hetken, näemme itsemme suuren auringon sädehtivinä peileinä. Ja siitä Susiluodosta, kuinka miehet menevät rikki perusteellisemmin kun kerran säröilevät... Ne sanat raapivat sydäntäni... Mutta hellyys ja kärsivällisyys kasvavat, säröt hioutuvat. Ja ihanaa että eläinparvi on päässyt keittiöön asumaan! Ne varmasti nauttivat kotoisasta elämän menosta ja hellan lämmöstä.

8:15 ip.  
Blogger Hilla said...

Mustikka, ihanaa, että pohjoiset ja kotoiset tunteet on välittyneet sinne asti. Niinhän se on, että monet paikat ovat vahvimmin olemassa meidän sisällämme. "Et ole koskaan paikassa vaan paikka on aina sinussa", niin kuin se Tornion poika Yrjänä laulaa, jotakuta viisasta lainaten. Minua on muuten oikein huvittanut se, kuinka onnellisia ihmiset täällä Sisä-Suomessakin ovat lumesta ja pakkasesta. Talvi on kai piirretty meidän suomalaisten sisäiseen karttaan, ja olo tuntuu vajavaiselta, jos ei pääse kunnolla talvehtimaan, palelluttamaan näppejään, nostattamaan hengityksen huurua ilmaan, katsomaan katulampun valokehässä hiljaa alas leijuvia lumihiutaleita.

Eläinlauma viihtyy oikein hyvin keittiössä. Tammikuun hiirulainen näkyy ikkunasta pihalle asti. Lempparini taitaa kuitenkin olla lokakuun karhu, pyöreäkorva.

Siitä rikki menemisestä: ihmisenä oleminen on kai sitä, että oppii menemään rikki ja tulemaan ehjäksi taas. Oli sitten mies tai nainen.

10:18 ap.  
Blogger Katja said...

Niin kauniisti kerrottu, hurjan kodikasta. Juuri tuolta koti tuntuu. Pesältä.

Yrjänä-sitaatistasi tuli mieleen Mirkka Rekolan ajatus:

"Mitä matka merkitsee,
kun kaikki tapahtuu yhdessä paikassa." (Tuulen viime vuosi. 1974, 378.)

Kotoisaa keskiviikkoa!

2:43 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home