Hopealanka
Eilen mieleeni muistui jostain Raija Siekkisen "Kesän viimeinen päivä" -novellin kohta:
Hitaasti oli kasvanut jokin tunne. Oli näkynyt koko elämä, virheineen ja erehdyksineen ja päätöksineen, sotkuisena, kokonaisena silti, ja yö yöltä asiat olivat asettuneet järjestykseen, jonka läpi kuulsi hauras, ohut linja, kuin hopealanka, paikoin lähes poikki hiertynyt.
Joskus ei ole mitään lankaa, jota seuraten voisi löytää ulos labyrintistä, ei ohjenuoraa, polkua, reittiä, joka piirtyisi mielen kartalle. Sitä hortoilee pimeässä metsässä kuin suunnistaja, jonka kompassineula on epäkunnossa, pohjoinen hukassa. Tekee mieli jäädä kuusen alle itkemään.
Ja sitten taas tulevat ne päivät, jolloin hopealanka, punainen lanka, elämän lanka hohtaa kirkkaana ja selkeänä, sydämen kompassineula näyttää suunnan erehtymättä, askeleet löytävät suunnan.
---
Palasin syvyydestä kaikujen polkujen myötä
valoon,
tavoitin tien.
(Aale Tynni)
Hitaasti oli kasvanut jokin tunne. Oli näkynyt koko elämä, virheineen ja erehdyksineen ja päätöksineen, sotkuisena, kokonaisena silti, ja yö yöltä asiat olivat asettuneet järjestykseen, jonka läpi kuulsi hauras, ohut linja, kuin hopealanka, paikoin lähes poikki hiertynyt.
Joskus ei ole mitään lankaa, jota seuraten voisi löytää ulos labyrintistä, ei ohjenuoraa, polkua, reittiä, joka piirtyisi mielen kartalle. Sitä hortoilee pimeässä metsässä kuin suunnistaja, jonka kompassineula on epäkunnossa, pohjoinen hukassa. Tekee mieli jäädä kuusen alle itkemään.
Ja sitten taas tulevat ne päivät, jolloin hopealanka, punainen lanka, elämän lanka hohtaa kirkkaana ja selkeänä, sydämen kompassineula näyttää suunnan erehtymättä, askeleet löytävät suunnan.
---
Palasin syvyydestä kaikujen polkujen myötä
valoon,
tavoitin tien.
(Aale Tynni)
posted by Hilla at 5:44 ip.
4 Comments:
Itse olen sijoittanut nuo kaksi elämän tilaa (0/1) ajallisesti peräkkäin niin, että siihen hopealankaosuuteen ei pääse kuin tarpeeksi kuusen alla itkemistä pohdittuaan.
Tai siis, että eksyksissä harhailu on olennainen osa sitä langan löytämistä, vaikka näitä ei itse tilanteessa (maastossa?) pystyisi kausaalisesti yhdistämään. Edes järjellisesti ja reflektoivasti jälkeen päin.
Kuusen alla onkin hyvä itkeskellä... ainakin Marikin :-)
Kiitos sanoista, ne soljuivat lämpiminä, hyvää tekevinä.
Lueskelin taas kirjoituksiasi. Minustakin tuntuu, että pohjoinen on joskus hukassa, muutenkin kuin suunnistaessa. Ehkä se on vain iän mukanaan tuomaa jonkin sortin koti-ikävää. Tai kaipuuta johonkin, mitä ei oikeastaan olekaan. Mutta kiitos teksteistä, pohjoisessa se tuntuu sinunkin sielunmaisemasi olevan.
Juho
Wanmansou, mulla meni hetki, ennen kuin käsitin ton sun nimimerkin jujun :) Aika hauska! Ja olen ihan samaa mieltä kanssasi: ei ykköstä ilman nollaa. Ei se hopealanka hohda yhtä kirkkaasti, jos ei ensin jää sinne kuusen varjohin makaamaan.
Marikki, kuusen juurella on tosiaan valmis maja, johon käydä itkemään. Jokin lapsuuden tarina ja kuvakirja tulee mieleen kuusen turvissa istumisesta, en nyt muista mikä.
Juho, pohjoinen on totisesti sieluni maisema, vaikken siellä nykyään fyysisesti olekaan kovin paljon läsnä. Joulun jälkeen pohjoisesta palattuani podin joitakin päiviä kovaa koti-ikävää, jonka tunnistin nimenomaan kaipuuksi johonkin, jota ei oikeasti ole. Se on kai sitä modernin ihmisen kaipuuta paikkaan, johon voisi kokea kuuluvansa, juuriaan myöten, tai perusinhimillistä kaipuuta kotiin, kaikkialliseen turvaan, jota ei kai kohdun jälkeen ole ollut olemassa kuin lyhyinä hetkinä. Kiitos että luit ja kommentoit!
Lähetä kommentti
<< Home