perjantaina, tammikuuta 26, 2007

Tunteita

Onko tunteisiin koskaan luottamista? Voiko niiden varaan rakentaa muutakin kuin kauniita haavekuvia, joissa huulet painautuvat huulia vasten, pehmeä käsi kulkee iholla kuin vene varhain aamuisella joella?

Tunteet ovat johdattaneet minut ostamaan hammasharjoja asuntoihin, joissa olen viettänyt vasta muutamia öitä. Ne ovat saaneet minut pakkamaan pienen mustan reppuni ja astumaan viikko toisensa jälkeen perjantai-iltapäivän Pendolinoon. Ne ovat riistäneet minut aamuyöllä lämpimästä sängystäni pyörän selkään, humaltuneen runoilijan syliin. Ne ovat saaneet minut itkemään rähmälläni Uuden ylioppilastalon ylimmän kerroksen aulan lattialla kesken kirjallisuudenopiskelijoiden bileiden ja juoksemaan sukkasillani hankeen ulvomaan uuden vuoden ensimmäisenä yönä Hailuodossa. Ne ovat kuristaneet kurkkuani katsoessani kuvaa lintumiehen vastasyntyneestä tyttärestä, jolla on samanlainen ylähuuli kuin lintumiehellä. Ne ovat pilanneet yhden Mari Boinen konsertin, jonka aikana olen vain sydän levottomana etsinyt sitä yhtä harmaata luhkaa ja ruskeita silmiä vellovasta yleisömerestä. Niiden vuoksi olen juonut pullollisen punaviiniä kuunnellen Cranberriesin Emptyä ja vuodattaen katkeria kyyneleitä päiväkirjani lehdille. Niiden vuoksi olen istunut Aurajoen rannalla vollottaen puhelimeen, että miksi minä aina onnistun rakastumaan vääriin miehiin?

Kokemukseni mukaan tunteisiin ei pääsääntöisesti ole liiemmin luottamista.

Ja jostakin ne aina uudelleen hiipivät mielen sopukoihin, ja jonakin iltana sitä vain huomaa, että mikäs tämä on, lämmin hahmo keskellä syäntäni.

10 Comments:

Blogger lupiini said...

Oi tunteet, tunteet! Ja se kuinka palavia ne ovat, ja miten niistä aiheutuneet reaktiot voivat myöhemmin hymyilyttää. Minäkin olen juossut sukkasillani lumihangessa ja lähtenyt toiselle puolelle Suomea scifi-tapahtumaan (scifi ei kiinnosta minua kärpäsenpeen vertaa). Jälkeenpäin voi sekä naureskella että lyödä itseään otsaan ja huutaa "pälli, pälli!" ja tietää silti, että tekisi mahdollisesti jatkossakin vastaavaa :)

4:14 ip.  
Blogger Hilla said...

Lupiini, NIIN-PÄ! :D Minä ainakin olen saanut hyvät naurut muinaisia tunnekuohuja muistellessani, niin kipeää kuin ne silloin joskus tekivätkin.

5:15 ip.  
Blogger hetket said...

Niin, jäin miettimään, voiko tunne olla väärä.. tai edes tunteen kohde..? Tunne vain on olemassa, sinällään oikeutettu..

Rakastaminen on ihanaa ja hirveää. Mutkikastakin.. miten luottaa tunteisiin ja samalla varoa, ettei elä vain omissa haaveissaan? Ehkä rakastamisessa tunteena on aina mukana ripaus haavetta, toteutuessaankin kahden ihmisen välillä.

7:44 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

Hillaiseni, olen odottanut koko pitkän loppusyksyn, että sinun tunteitasi tulisi taas tänne hilla-hilloon ja olen viimeisen kuukauden ajan ollut taas täydellisen ihastunut siihen, kuinka niitä näissä teksteissäsi ruodit. Ilman sinun tunteitasi – joista yksi on varmaan halusi sanallistaa ne – en nytkään aamuyön tunteina baarista palanneena, pakkasen puremana olisi niin mukana sinun elämässä. Luojan kiitos sinulla on tunteita!

Tänään rakastaminen oli sitä, kun katselin sivusta rakastettuni ottavan siskonsa uuden miesystävän mukaan "jengiin" niin kauniisti, niin eleettömästi ja niin sydämellisesti. Olin ylpeä siitä, että saan olla ihmisen kanssa, joka tajuaa miltä tuntuu tavata kaikki toisen tärkeät ihmiset.

1:42 ap.  
Blogger Hilla said...

Hetket, kommenttisi toi mieleeni esseen, jota siteerasin Hillassa 20. elokuuta. Lainaus meni suunnilleen niin, että "ehkä tilanne oli väärä, mutta tunne on aina oikea ja oikeassa". Mutta se mitä pohdin, on juuri tuo kysymys, jonka kommentissasi esität: kuinka paljon tunteissa on vain omaa haavetta? Syntyykö tunne vain omasta tarpeesta, joka suuntautuu sattumanvaraisesti siihen ihmiseen, joka sattuu olemaan paikalla tarpeen noustessa akuutisti pintaan? Siis vähän niin kuin Kesäyön unelmassa, jossa henkilöt taikajuoman vaikutuksesta rakastuvat milloin kehenkin, jonka ensimmäisenä herättyään näkevät.

Anonyymi, kiitos kauniista sanoista. Tuli niin lämmin olo tuosta, miten kuvaat rakastettuasi, hänen kykyään välittää toisista. Ihanaa, että sinulla on tuollainen rakas, ja ihanaa, että näet sen ja tunnet siitä ylpeyttä.

5:07 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

Jaan nyt vähän enemmänkin öistä aikaani Hillan sivuilla ja Hillan kanssa. Menin edellisessä "anonymous"-kirjoitukseni hybris-hiprakassa ehkä vähän sivuraitelle, kun kyse oli siitä onko tunteisiin LUOTTAMAN eikä niinkään siitä ONKO niitä. Pidän Hilla sinun sanoistasi yhtä kaikki.

Eniten tunteita toivoisi pelkiksi hapuiluiksi jotakin kohti tällaisina unettomina öinä; siinä tapauksessa kroppa ehkä uskoisi järjen ääntä: "Nyt voi nukkua rauhassa, juuri nyt ei tarvitse huolehtia mistään muusta." Omalla kohdallani juuri keho ahmii tunnetta, vaikka järki päässä (tai missä se nyt sijaitseekaan – se tuntuu olevan päässä!) hokisi jotain ihan muuta. Pätee niin rakkauteen, unettomuuteen kuin ruokailuunkin. Hartiat kiristyvät tiukaksi sykkyräksi ja ohimoissa tykyttää tai sitten olo on päälaesta varpaisiin hyvinkin notkea ja avara. Aivan kuin mäntti kehoni luottaisi vain ja ainoastaan tunteisiin, eikä antaisi järjelle pienen pientäkään veto-oikeutta.

Toivottavasti sinä Hilla nukut mukavasti uudessa sängyssä Harakanpesässä. Minäkin menen taas koettamaan.

1:21 ap.  
Blogger hetket said...

Muistankin tuon aiemman juttusi syksyltä, jäin silloinkin miettimään asiaa, ja se tuli nyt tässä taas mieleeni.

Kai rakastumista voi joidenkin mukaan ajatella psykologisessa mielessä tarpeen tai tyhjyyden täyttymisenä, mutta jotenkin kalsealta se kuulostaa..

Mutta mitä on tunteisiin luottaminen.. minulle se on käytännön toimia, odotuksia jatkuvuudesta, haaveita yhteisestä tulevaisuudesta. Niin.. en taida juuri epäillä tai kyseenalaistaa tunteitani. :) Näen rakkauden kai aina jonkinlaisena haaveena, toteutuessaankin. Ajattelen tässä sitäkin, mitä rakkaudelle tapahtuu pitkässä suhteessa. Mutta tästä tulee nyt niin pitkä tarina, että taidanpa pohtia tätä joskus ajan kanssa omassa blogissani.

Kiitos tästä ajatuksien virittämisestä!

10:38 ap.  
Anonymous MuunMaanMustikka said...

Tunteet - ne ovat jotain joka ohjaa olemistamme. Minusta tunteet ovat kuin kompassineula, jota seurata. Ei kuitenkaan mitä tahansa tunteita: on kuunneltava sävyeroja, tuntuuko joku OIKEASTI hyvältä vaiko vain hätäisesti mielihyvää tuottavalta. Kompassi voi mennä sekaisin jos sitä ei käsittele tarvittavalla huolellisuudella..! Järkeilyllä ei kuitenkaan mielestäni pääse kovinkaan pitkälle, jotenkin loogisen ajattelun tehtävä tuntuu olevan pitää perusasioita kasassa kuin jonkinlainen tukiranka.

Niin, tunteet... Ne on kyllä saaneet tekemään älyttömyyksiä... Jotenkin ajattelen kuitenkin niin että tunteitaan on vain opittava kuuntelemaan paremmin, ne tietävät kyllä mihin ohjata, kunhan malttaa hieman hillitä hätiköityjä impulssejaan ja hengittää hieman; jos kuuntelen analysoimatta, vastaus tulee luokseni.

Mutta ainahan rakkauteen täytyy vaan luottaa, uudestaan ja uudestaan...! Niinkuin Hilla kulta sanoitkin, että rakkauden tunne on aina oikea ja oikeassa. Se että mitä kahden ihmisen välillä sitten lopulta tapahtuukaan, on kai altis valtavan monille tekijöille. Tavallaan haaveilu antaa voimia, mutta olisi muistutettava itselleen että se mitä tuleman pitää voi olla jotain aivan muuta! Olen itse haaveillut tulevaisuuksia välillä liiankin innokkaasti... on kuitenkin parasta jos malttaa mielensä pysymään melko lähellä tätä hetkeä, haaveilla siitä mitä juuri nyt on. Ja samalla pitää horisonttia silmällä, avoimena tulvaisuuden tulla..!

Kai haaveilu osaltaan, ihmissuhteissa, on jonkinlaista peilailua kahden elämän välillä: olisiko meistä yhtään mihinkään, näkyykö horisontissa mahdollisia yhteisiä suuntia? Ja jos löytyy, niin siitä vaan sitten hoipertelemaan, askel askeleelta.

Tulee mieleen jostain mukaani tarttunut ajatus siitä että voi asettaa jonkinlaisia päämääriä, mutta se että miten ne saavuttaa, tulisi jättää universumin haltuun. Että omasta sammakkoperspektiivistään ei ehkä aina näe mitä tapahtui mistäkin syystä ja mitä hyvää siitä kaikesta vielä joskus seuraa. Itse luotan jääräpäisesti siihen että rakkaus voittaa!!! JEE!!!!!

Kai nämä ajatukset pätee suhteessa elämiseenkin. Se että olisi valmis mukautumaan siihen miten asiat sitten meneekään, pitämään horisontissaan tilaa. Ja että jokainen hetki on uusi eikä mikään ole varmaa... ja se juuri teki Tuutikinkin levolliseksi.

8:22 ip.  
Blogger Hilla said...

Anonyymi, mukavaa, että tulit uudestaan yövieraaksi Hillaan! Tunteiden ruumiillisuus on kyllä tuttu juttu. Rakastuminen tuntuu minulla ennen kaikkea ihanana muljahteluna vatsassa ja jossain muuallakin ruumiin keskiosissa... Mielialan lasku taas ilmenee ihan fyysisinä voimattomuuden tunteina, ikään kuin voimat valuisivat kaikista raajoista niin ettei jaksa kättään kohottaa tarttuakseen johonkin toimeen. Ja kiitos unitoivotuksista! Olen kyllä nukkunut tosi hyvin paksun täkkini alla viileässä huoneessa kuumavesipullo jaloissani, vaikka viime aikoina olenkin heräillyt aamusella huolestuttavan aikaisin ja hämmästyttävän toimintatarmoisena. :)

Hetket, kyllä minäkin haluan uskoa (ja uskonkin) haaveisiin, ja niiden toteutumiseen myös. Mukava kuulla, että ajatuksia virisi!

8:22 ip.  
Blogger Hilla said...

Mustikkaiseni, hieno pitkä kommenttisi tuli looraani juuri sillä välin, kun kirjoitin edellisiä vastineita, ja olin siinä vaiheessa jo niin väsynyt ja nälkäinen, että päätin vastata paremmalla ajalla. Se on nyt. Tuo kuva tunteista kompassineulana on kulkenut mielessäni useamman päivän ajan. Olen miettinyt sitä, miten jostain toisesta ihmisestä tulee se magneettinen pohjoisnapa, jota kohti tunteiden neula vääjäämättä kääntyy, vaikka sille toiselle kääntäisi selkänsä. Toinen kuva, jota olen viime päivinä miettinyt, on se, miten tunteiden herääminen sytyttää ihmisen kuin lyhdyn. Olen useamman kerran ihmetellyt sitä muodonmuutosta, joka tunteiden kohteessa tapahtuu. Ihminen, jota aluksi on katsonut neutraalein silmin, alkaa oma tunteen vaikutuksesta ikään kuin hehkua vastustamatonta lämpöä, jonka puoleen on pakko kääntyä, mutta jota ei melkein uskalla edes katsoa suoraan.

Tuo hätäisen mielihyvän ja oikean hyvänolon tunteen ero on tärkeä asia. Ehkä tarkoitin juuri sitä, kun kysyin, voiko tunteisiin luottaa - mistä voi tietää, kummasta on kyse? Oikeastaan vastaat Mustikka siihenkin: ei pidä seurata mielihyvän impulsseja hätiköidysti, vaan kuunnella itseään rauhassa.

Ja tietysti rakkauteen pitää aina luottaa! Minä ainakin luotan, vaikka kaikki rakkauteni ovatkin päättyneet enemmän tai vähemmän rähmällään itkemiseen. Uskon lujasti, että hetkenä minä hyvänä uljas prinssi karauttaa elämääni valkealla ratsullaan ja ojentaa minulle kätensä. Siis ihan oikeasti uskon! :)

Vaikka oikeasti en kyllä haaveile mistään valkeista ratsuista, vaan vaikkapa siitä, että kuokitaan yhdessä pientä kasvimaata kädet ja naamat mullassa ja pyöräillään sitten iltauinnille ja kesäyön valoa riittää aamuun saakka.

Kyllä, rakkaus voittaa, jee jee!!!

6:03 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home