perjantaina, helmikuuta 09, 2007

Että sinä olet täällä

Olen astunut uuden askelen opettajanurallani: minusta on tullut verkkokurssin vastuuopettaja. Olin hankkeen suhteen ensin todella vastakarvainen, mutta heti luettuani kurssin aloituskeskustelun ensimmäiset viestit, olin sitä mieltä, että virtuaaliopetus on aivan mahtavaa. Ei millään tavallisella kontaktiopetuskurssilla, oli se kuinka vuorovaikutteinen tahansa, pääse tutustumaan tuolla tavalla opiskelijoiden ajatusmaailmaan. Uskoni virtuaalisiin kohtaamisiin on entisestään vahvistunut, vaikka jo tämän bloggaamisen myötä olen alkanut rakastaa internjetiä.

Yksi kurssilainen esitti omassa viestissään niin ihanan lainauksen Kuolleiden runoilijoiden seurasta, että saatan tehdä siitä huoneentauluni. Ennen kuin alan opetella ristipistoja, laitan sen tälle virtuaaliselle seinälle:

"We don't read and write poetry because it's cute. We read and write poetry because we are members of the human race. And the human race is filled with passion. Medicine, law, business, engineering, these are all noble pursuits, and necessary to sustain life. But poetry, beauty, romance, love, these are what we stay alive for. To quote from Whitman: 'O me, o life of the questions of these recurring, of the endless trains of the faithless, of cities filled with the foolish. What good amid these, o me, o life? Answer: that you are here. That life exists, and identity. That the powerful play goes on, and you may contribute a verse.'"

"Vastaus: että sinä olet täällä." Voiko olla lohdullisempaa vastausta?

Työhuoneessa on kaunis iltapäivähämärä, helmikuisen auringon kirkkaus osuu tänne vastapäisen ikkunan heijastuksen kautta. Kuuntelen Kaikkia elämäni aamuja, en osaa olla lainkaan huolestunut analyysipinosta, joka pitäisi saada arvioitua maanantaiksi. On perjantai, ja maailma on niin kaunis. Painaudun sitä vasten, gamba-musiikkia vasten, vasten aurinkoa, jonka lämpö jo yltää meihin, jota kohti maailmamme kallistuu koko ajan, vasten hohtavia kiteitä, jotka leijuvat puiden välistä siilautuvassa keltaisessa valossa kuin kelluisivat vedessä. Painaudun sanoja vasten, itseäni vasten, ja mielessäni painaudun vasten toista ihoa, rintakehää, käsiä, joilla ei ole kiire mihinkään, ihmisen lämpöä vasten.

3 Comments:

Blogger Katja said...

Kerrassaan ihastuttavan pestin olet saanut. Oi onneasi!

Nappaan minäkin heti nuo oivaltavan kauniir sanat tuolta talteen ja kehystän seinälle!

Kiitos taas, Hilla!

10:27 ap.  
Anonymous MuunMaanMustikka said...

Hillaseni, elämämme kulkevat hämmästyttävällä tavalla spiraaleissa kiertäen, samankaltaisia liikeratoja yhä uudelleen tapaillen. Minusta alkoi tuntua että viimeaikojen kirjoituksissasi tulee esiin yhdessä kokemiamme aikuisuuden ensiaskeleiden avainelämyksiä. Nyt Walt Whitman ja Kuolleiden Runoilijoiden Seura. '... and you may contribute a verse'. Jopa kaikki elämäni aamut! Kuinka joskus kuuntelinkaan niitä huokailevia gamboja, sinun levyäsi, jota kestolainasin vuosia.

Muuttaessani Suomesta, Islannin tuliperäiselle saarelle, täytin 20 vuotta. Muutettuani Euroopasta, Japanin tuliperäiselle saarelle, täytän 30 vuotta. Muistan alkukotisi kirjahyllyssä olevan kirjan jonka nimeä joskus maistelimme, itse kirjaa koskaan lukematta: Toiston pysyvyys. Tulemme kai aina uudelleen itseksemme, suurten kaarien miltei huomaamatta myötäillessä toisiaan kuin vuosikasvaimet.

5:04 ip.  
Blogger Hilla said...

Kiitos taas itsellesi, Katja! Opiskelijat ovat tosiaan ehtymätön voimavara ja ilon lähde opettajalle - vaikka joskus tietenkin tekee mieli hakata sekä omaa että opiskelijan päätä seinään, noin niin kuin kuvaannollisesti. :)

Mustikkani, tosiaan, en edes huomannut, että kirjoituksessani nousi esille monia muinaisia asioita. Kai sitä näin vanhemmiten (!) halajaa joidenkin alkukokemusten äärelle. Mun kolkytvuotissynttäreillä huudatetaan takuuvarmasti Bridge over troubled wateria ja LUJAA.

Tuo on ihanasti sanottu, että "tulemme kai aina uudelleen itseksemme". Koen tuon "itsekseni tulemisen" aika usein, aina mielialasyklin vaihtuessa. Menen säännöllisin välein koteloon kuin perhonen ja makaan hiljaa kuin kuollut, ja sitten taas kuoriudun esiin ja tunnen itseni onnellisemmaksi ja kokonaisemmaksi kuin koskaan.

11:47 ap.  

Lähetä kommentti

<< Home