torstaina, maaliskuuta 08, 2007

Talvilajeja

Viime viikolla olin retkiluistelukurssilla. Mitään oikeaa retkeä ei tosin tehty, niin kuin olin alun perin kuvittellut, mutta luonnonjäällä kyllä luisteltiin. Edellisestä luistelukerrastani oli ehkä noin kahdeksan vuotta aikaa, ja kun olin saanut jalkaani pitkät terät, jotka kiinnitettiin kärkisiteellä monoihin, halusin jäädä roikkumaan opettajan käsivarteen. Kun lähdimme luistelemaan järven jäälle aurattua rataa pitkin, jäin auttamatta joukon hännille. Muut painelivat ensimmäiseen kaarteeseen kuin vanhat tekijät, eikä kurssilla ollut edes yhtään vaihtaria, jonka olisin voinut ohittaa suomalaisella peruskoulu-pohjalla. Opettaja kaarsi kärkijoukosta katsomaan, miten pärjäsin. "Minä olen kaikista paskin", parahdin niin epätoivoisesti, että räkää roiskahti rinnuksille. "Etkä ole", opettaja-parka yritti kiistää ilmiselvää tosiasiaa.

Selvisin kuitenkin siihen ensimmäiseen kaarteeseen, jossa pidettiin pieni tauko. Sadattelin mielessäni, että miksi helvetissä minun piti järjestää itseni tällaiseen naurettavaan tilanteeseen. Jalkapohjia vihloi, säärilihaksia poltteli, halusin heittäytyä selälleni penkkaan ja kontata takaisin kenkienvaihto-penkille. Olin ihan varma, etten pystyisi kiertämään 2,5 kilometrin jäärataa loppuun.

Jotenkin se kuitenkin lähti sujumaan. Kiersin radan viisi kertaa enkä kaatunut kertaakaan. Helmikuun viimeinen päivä hämärtyi ympärillä ja minä yritin hallita huteraa menoani keskittämällä tarkkaavaisuuteni keskivartalon lihaksiin ja potkimalla pitkiä liukuja kohtisuoraan sivulleni, ja välillä oivalsin, miten jäällä pitää lentää, ainakin muutaman potkun ajan.

Viikonloppuna olin Torniossa. Lauantaina oli täydellinen hiihtosää: häikäisevä auringonpaiste, pakkasta kuutisen astetta. Torniolaiset hiihtävät enimmäkseen joen jäällä, mutta minä halusin merelle. Kuumetautinen isä näytti kartasta reitin, minä ja sisko pakattiin sukset autoon ja ajettiin alajuoksuun parin kilometrin päähän jokisuulta. Hiihdeltiin kelkanjälkeä pitkin merta ja aurinkoa päin, suunnilleen niin hitaasti kuin suksipelillä pääsee. Talviteloille nostetun laiturin portaalla syötiin ohrarieskat ja paistateltiin päivää.

Meren jäällä hiihdimme kahden tehtaan, Outokummun ja Veitsiluodon savujen välissä. Pajukarin niemenkärjen takaa aukesi avomeri ja kilometreittän horisonttia. Minulle Tornio on aina ollut joen kaupunki, mutta siinä sitä kiistatta levisi silmien edessä, Perämeren jäätasankoa, vain joidenkin kilometrien päästä kotoani.

Tällä viikolla olen ottanut tuntumaa talven trendilajiin, rajuun flunssaan. Maanantain ja tiistain sinnittelin puoliteholla töissä, eilen tunsin itseni niin kipeäksi, että sain hyvillä mielin antaa kokonaan periksi ja jäädä sänkyyn. Nyt on ristiselkä hellänä kahden päivän makaamisesta, mutta olen selvästi paranemaan päin. Vaihdoin jo puhtaat lakanatkin sen kunniaksi, että taudin selkä on taittunut. Eilen, kipeimpänä päivänä, kaipasin koko ajan, että joku olisi silittänyt väsynyttä päätäni, ja vaadin Niksua ainakin kolme kertaa kokeilemaan, tuntuuko otsani kuumeiselta (mikään ei ole lohdullisempaa kuin tuntea viileä käsi otsallaan silloin kun sairastaa). Tänä iltana elämä tuntuu palaavan suoniini. Tekisi kauheasti mieli kiehnätä, pelmuta ja painiskella jonkun kanssa leikkisästi.

5 Comments:

Blogger hetket said...

Retkiluistelu on ihanaa, kun voi viilettää pitkin jäätä, syödä välillä eväitä. Jäällä mittakaava on kaikessa niin toinen. (en ole kylläkään vuosiin päässyt itse luistelemaan)

Mutta minusta tuntuu, että olikohan sinulla tarpeeksi tukevat monot? Parhaat monot ovat nilkasta jäykät, lerput nahkavartiset monot eivät ole hyvät. Toivottavasti seuraava kerta onnistuu jo paremmin.. hyvää kevättä!

10:49 ip.  
Anonymous MuunMaanMustikka said...

Puuupuuuu! Luitteleeeee!

Hohhohohoooo, on ihanaa tulla pian Suomessa käymään!!! Onkohan Tornionjoen jäät vielä paikoillaan pääsiäispyhinä?

Tokion seudulla on ollut aivan upean kauniita kevätpäiviä, jotenkin niistä olen tavoittavinani sitä samaa auringon maalishehkua kuin Lapissakin, enemmän kuin jossain muualla 'ulkomailla'.

Rutistelun, livertelyn ja kiherryksen tarve on kukkeimmillaan! Keeväääääät! Auuuriiinnkooo!

Säteiden hellimän ihomielen tarve koskettaa.

Raks raks, ruts ruts rits!

4:47 ip.  
Blogger Hilla said...

Hetket, uskon vakaasti, että retkiluistelu voi olla ihanaa, varsinkin, jos pääsee oikeasti luonnonjäille kulkemaan. Mun monot oli kyllä ihan vakuuttavat ja jäykkävartiset, tais olla se huteruus ihan omista lihaksista kiinni :)


Ruts rits itsellesi, mustikkaiseni!

10:48 ip.  
Anonymous iina said...

hei kaitsu! mie en saanu viimeks laitettua kommenttia ku en osannu käyttää tätä systeemiä. koulupäivä takana ja selekää jomottaa ku oon seissy koko päivän kassalla. ihanaa ku kohta taas tuut tänne pohjoseen, muotka ja ehkä kautsi odottaa, jihuu!

2:38 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

Mun veli ei halunnut painia mun kanssa, mut en päästänyt sitä ohitse. Sen oli pakko painia. Velipainin lopussa se suuttu ja mä meinasin kuolla nauruun. Yritä siinä sit painia, kun nauru vie sun ihan veteläks. Jotain tällaista tunnetta kokee keväällä kun on paljon lunta ja aurinko paistaa ihanasti.

12:56 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home