Oma huone
Ikkunasta näkyy suuri haapa. Ikkunalasi saattaa olla alkuperäinen, 40-luvulta, sillä se saa haavan ja taivaan sen takana aaltoilemaan hiukan. Haavan täytyy olla lasiakin vanhempi. Ikkunaan olen ripustanut ystävältä saamani kristallikruunun, metallilangasta ja lasihelmistä taivutellun tuikkulyhdyn. Taivas on harmaa, tuuli heiluttaa haavan oksia, lipputanko sen vieressä huojahtelee. Minun on hyvä.
Makaan sängylläni, annan katseen kiertää huoneessa, josta on kuuden kuukauden aikana hitaasti tullut minun huoneeni. Näen, miten rakkaus ympäröi minua.
Seinällä on kaksi naista, toisistaan pois kääntynyttä, samassa kuvassa. Niitä on kaksi, mutta ne ovat yksi nainen, se on ollut minulle alusta asti selvää. Mieleni kuva, ylioppilaslahja äidiltä. Toisella seinällä on toinen lakkiaislahjataulu, unimetsä, jossa valkea Pegasos laiduntaa tyynenä rinnallaan pehmeänruskea, siivetön hevonen. Minun kuvani sekin, nyt tajuan.
Sängyn yläpuolelle olen kiinnittänyt pienen savisen taulun, johon on kaiverrettu siivekäs, suippokuonoinen olento. Suojelusenkelini, joululahja tädiltä. Samantapainen saviolento seisoo myös pöydälläni kukkaruukun juuressa. Tiedän, että sillä on lempeä hymy, vaikkei se näykään tänne asti. Tiedän myös, kuinka mukavalta olento tuntuu kädessä, se on pehmeämuotoinen, ja kun sitä ravistaa, sen sisällä helisee vaimeasti. Ilon ja lohdun lahja Mustikalta, jolta saatuja lahjoja ja kortteja on ripoteltu pitkin hyllyjä ja kaapinovia: linnunmuotoinen kynttilänjalka, pieni kuparikehyksinen peili, oranssilla taustalla lentävä kurki, mieshahmo, jonka pää on taipunut kumaraan kruunun painon alla.
Vaatekaapin ovessa on pieni sammakkotaulu, tuliainen Tallinnasta, lahja ensimmäiseltä oikealta hellultani. Siltä samalta sain vielä viime kesänä kauniin kortin, käsintehtyä paperia, josta valo kuultaa läpi tuossa ikkunalaudalla.
Ja yhdellä seinällä on suurennettu valokuva, jossa poseeraan aurinkolaseissa ihan voguena, taustallani yksi Kremlin sipulikupolitorni ja Moskovan taivaan poutapilvet. Siinä kuvassa näyn vain minä, mutta siinä on läsnä kaksi rakasta: Solveig-siskoseni, joka on kuvan ottanut, ja Anjukka, jonka luota olimme palaamassa Joskar-Olasta.
Pöydällä on uutukaiset espanjalaiset kengät, syvänvihreät, pehmeää nahkaa. Ne ostin eilen rakkaan Jossun kanssa, jonka vierailu tähän taloon ja huoneeseen teki tästä taas vähän enemmän minun kotini.
Eilen päätin yhden asian: jos joskus löydän elämäni miehen ja jos käy niin, että haluan myös naimisiin hänen kanssaan, ja jos päätän vielä vihkiytyä kirkossa, alttarille minut saattavat ystäväni, ja sisko, josta tulee kaasoni, saa kävellä perässä ja huolehtia, että nenäliinat eivät lopu kesken.
Makaan sängylläni, annan katseen kiertää huoneessa, josta on kuuden kuukauden aikana hitaasti tullut minun huoneeni. Näen, miten rakkaus ympäröi minua.
Seinällä on kaksi naista, toisistaan pois kääntynyttä, samassa kuvassa. Niitä on kaksi, mutta ne ovat yksi nainen, se on ollut minulle alusta asti selvää. Mieleni kuva, ylioppilaslahja äidiltä. Toisella seinällä on toinen lakkiaislahjataulu, unimetsä, jossa valkea Pegasos laiduntaa tyynenä rinnallaan pehmeänruskea, siivetön hevonen. Minun kuvani sekin, nyt tajuan.
Sängyn yläpuolelle olen kiinnittänyt pienen savisen taulun, johon on kaiverrettu siivekäs, suippokuonoinen olento. Suojelusenkelini, joululahja tädiltä. Samantapainen saviolento seisoo myös pöydälläni kukkaruukun juuressa. Tiedän, että sillä on lempeä hymy, vaikkei se näykään tänne asti. Tiedän myös, kuinka mukavalta olento tuntuu kädessä, se on pehmeämuotoinen, ja kun sitä ravistaa, sen sisällä helisee vaimeasti. Ilon ja lohdun lahja Mustikalta, jolta saatuja lahjoja ja kortteja on ripoteltu pitkin hyllyjä ja kaapinovia: linnunmuotoinen kynttilänjalka, pieni kuparikehyksinen peili, oranssilla taustalla lentävä kurki, mieshahmo, jonka pää on taipunut kumaraan kruunun painon alla.
Vaatekaapin ovessa on pieni sammakkotaulu, tuliainen Tallinnasta, lahja ensimmäiseltä oikealta hellultani. Siltä samalta sain vielä viime kesänä kauniin kortin, käsintehtyä paperia, josta valo kuultaa läpi tuossa ikkunalaudalla.
Ja yhdellä seinällä on suurennettu valokuva, jossa poseeraan aurinkolaseissa ihan voguena, taustallani yksi Kremlin sipulikupolitorni ja Moskovan taivaan poutapilvet. Siinä kuvassa näyn vain minä, mutta siinä on läsnä kaksi rakasta: Solveig-siskoseni, joka on kuvan ottanut, ja Anjukka, jonka luota olimme palaamassa Joskar-Olasta.
Pöydällä on uutukaiset espanjalaiset kengät, syvänvihreät, pehmeää nahkaa. Ne ostin eilen rakkaan Jossun kanssa, jonka vierailu tähän taloon ja huoneeseen teki tästä taas vähän enemmän minun kotini.
Eilen päätin yhden asian: jos joskus löydän elämäni miehen ja jos käy niin, että haluan myös naimisiin hänen kanssaan, ja jos päätän vielä vihkiytyä kirkossa, alttarille minut saattavat ystäväni, ja sisko, josta tulee kaasoni, saa kävellä perässä ja huolehtia, että nenäliinat eivät lopu kesken.
posted by Hilla at 1:08 ip.
3 Comments:
Ihana kirjoitus, joka sai lukijankin silmät kiertämään muistoissa. Lahjaksi saadut esineet, kuvat, taulut saattavat tosiaan löytää vasta paljon myöhemmin merkityksensä, tai oivalluksen, joka niiden antajalla on ehkä ollut jo silloin, kuten äidilläsi.
Tästä tekstistä huokuu rauha ja tyytyväisyys, tunnet olosi hyväksi siellä uudessa kodissasi. Oli mukava lukea.
Sivuaskel - esineet ja kuvat, jotka ovat koko ajan silmien alla tai edessä, saattavat muuttua melkein näkymättömiksi. Välillä on hyvä pysähtyä katsomaan, nähdä se kaunis, mitä osakseen on saanut. Totta on tuo, mitä kirjoitat siitä, että oivallus tulee joskus viiveellä: jokin tuttu, jolle on ehkä jo melkein sokeutunut, voi joskus avautua uutena.
Hetket - kyllä, koti tuntuu hyvältä, omalta. Nyt olen tosin pitänyt kohta viikon päivät taloa yksin pystyssä ja kaipaan kämppisten seuraa ihan kauheasti. Ihmiset, yhteinen tila, se tekee minulle kodista kodin.
Lähetä kommentti
<< Home