maanantaina, helmikuuta 26, 2007

Sydän täynnä

Perjantaina kannoimme ystäväni muuttokuorman pakettiautoon, joka ajoi sen toiseen kaupunkiin. Helmikuinen iltapäivä-aurinko paistoi tyhjään asuntoon, olohuoneen keltaiset seinät hehkuivat lämpiminä. Ihailimme elämän yllättäviä lempeitä käänteitä, yllätysrakkautta, yllätysvauvaa.

Perjantai-iltapäivän ja sunnuntai-illan väliin mahtui paljon. Mieleni on ollut kuin piripintainen malja, joka on läikkynyt monta kertaa yli. Nyt siinä läikehtii päällimmäisenä melkein kipeää tekevä ilo siitä, että olen juuri nauranut siskon kanssa puhelimessa, kehrännyt siskon naurua esiin omallani, nauranut itkunkin rajan yli.

Taas olen huomannut, kuinka lähekkäin ne ovat, itku ja nauru, toisissaan kiinni. Perjantainen puhelu toisen siskon kanssa oli niiden ristiaallokkoa. Jokin yksittäinen lause sai meidät molemmat nauramaan hysteerisinä, ja meitä nauratti sitä enemmän, kun tiesimme, että nauru voi hetkessä keikahtaa pitelemättömäksi itkuksi. Lauantaina makasin kuulokkeet korvilla sängyssäni, huoneeni oven takana keittiössä oli nauruun remahteleva seurue. Minä yritin itkeä äänettömästi, mutta itkua kumpusi vatsasta asti, se kouristi minua kuin oksennus. Loppuillasta istuin sitten itsekin keittiössä, puhuin kovaan ääneen, nauroin katketakseni sille, että Suomen armeija on opastanut miehiään ydinpommin pudotessa kaivamaan maahan kuopan ja piiloutumaan siihen sadetakki päällä.

Iloisen illan jälkeen jäin yksin kotiin. Tunsin itseni säälittäväksi ylijäämä-hylkiöksi, joka makaa kylmässä sängyssään sillä välin kun kaikki muut painautuvat rakastettujaan vasten. Mutta sunnuntai-aamun taivas kylpi valossa ja minä soitin itselleni c-kasetilta aamulaulun: "Herää rakkaani herää, elämä jatkuu, kaikki hyvin täällä päällä maan". Iltapäivällä viritin museaaliset Kuusistoni, joiden toinen y-side roikkui viime kevään viimeisen hiihtoretken jäljiltä yhden ruuvin varassa, ja kävelin sukset kädessä järven rantaan. Bambusauvojen pehmeiksi kuluneet nahkahihnat asettuivat mukavasti ranteen ympärille ja Kuusistot luistivat täydellisesti sillä voitelulla, joka niiden pohjiin on jäänyt edellisen omistajan jäljiltä. Hiihtelin hiljakseen, aurinko paistoi iltapäivänpehmeänä, hanki narahteli suksien alla, ja minä tunsin, miten vastustamaton onnentunne valtasi mielen. Katselin niemenkärkiä, joihin puut osaavat asettua juuri niin kuin niiden kuuluu, rantojen haavikoita, jotka hohtivat kellanvihreinä, elokuun uimakiveä lumipeitteen alla. Takaisinpäin hiihdin varjonpuolen rannassa, ja kuin nousin jäältä, maailman ylle lankesi hunajavalo, joka kotiin päästyäni kalpeni maitolasin kuulaudeksi, kun aurinko solahti horisonti taakse.

Kotona hohkasin hiihdon jälkeistä hyvää oloa, kokkasimme Niksun kanssa omiamme, yhdessä, puuhella ja sähköhella lämmittivät keittiön, soitin Marian arabi-musiikkia ja tanssahtelin kasvislasagne-keitosteni äärellä, välillä itkin taas kokovartaloitkua ja sitten söin lasagnea pikkuisen tärisevänä mutta hyvällä halulla. Ruuan päälle hauduttelin kannullisen Bright mood -teetä, jonka mielialavaihteluja tasapainottavaan vaikutukseen en omassa tapauksessani jaksa enää kauhean paljon uskoa. Loppuilta oli kukkea sekoitus Family guy -jaksoja, BodyBalance-ohjelman puu- ja tanssija-asentoja, Nirvanaa kovalla silmät kiinni, sipsinjämiä ja suklaata, sauhuttelua sisätiloissa, kikatuskohtauksia, kylmiä väreitä ja levottomia mielikuvia, joista viimein vaivuin uneen ala- ja yläkerran välisen puhelinviestinnän sekä Mari Boinen maahisneito-biisin tyynnyttämänä.

6 Comments:

Anonymous sivuaskel said...

Kiitos, Hilla, luin tämän kahteen kertaan. Täyteläisenä soljuva teksti, ajatusten vuolas, kivet hyväilevä virta.

5:23 ap.  
Blogger Katja said...

Hei, Hilla

Voi, miten ilahduin tästä, vaikka kyyneliä olikin paljon - tai ehkä juuri siksi. Minulla on ihan samoja tunnelmia ollut, vaikka onkin rakkaita, joita vasten painautua päivin öin. Mielialat vaihtelevat, nyt on vallalla ihan jämähtänyt olo. Alkaa käydä suorastaan tylsäksi eivätkä edes pika-apuirtokarkit tms. normaalisti tepsivät auta ollenkaan. Kirjoja ei tee mieli lukea lainkaan, kun kaikki ovat niin ankeita ja leffahyllyistäkin on napattu vain Valkoista kaupunkia. (Vaikka tarpeenhan nämäkin olotilat ovat, mutta jokin kohtuus silti! -- vai tuleeko tässä koko vuoden annos ja loppuvuosi on yhtä iloista ja leijuvaa auvoa? Vai onko tämä jokin siirtymä, työnnänkö tällä kipuilulla jotakin näkymätöntä lohkaretta pois tieltä tietämättäni itsekään, että olen juuri nyt vahvimmillani. Vai onko A-virus hyökkäämässä, onko tämä vain sitä tauteiluun taipumista...)

Muistan sen Elämä jatkuu -biisin. (Edu Kettusenko se oli?) Aivan ihana. Meillä oli nauhoitettu sen videoesitys muinaisille beta-kaseteille, ihana sinertävän maito-utuinen tarina. Olikin jo kesä!

Jaksamista sinne, antaa tunteiden velloa. Ehkä pitää vain heittäytyä kokemaan, kenties aukeaa uusia maisemia... tai jotain. ;)

1:00 ip.  
Anonymous MuunMaanMustikka said...

Rakkaani, elämä jatkuu...

Nipaf festivaali (Nippon International Performance Art Festival) on meneillään, yhtenä esiintyjistä olen päässyt tapaamaan mielenkiintoisia uusia ihmisiä. Yksi uusista ystävistäni on Yolande, Ruandalais syntyinen kirjalija, jonka aviomies, kolme lasta, siskot ja veljet tapettiin surullisen kuuluisassa kansanmurhassa. On hämmentävää tavata niin käsittämättömiä kauheuksia ja menetyksen tuskaa kokenut ihminen. Mitä sanoa ihmiselle joka on käynyt läpi sellaisia hetkiä elämässään? Tavallaan kaikki tuntuu liian kepeältä ja jokapäiväiseltä, kuinka voisin kertoa omista 'harmittomista' sydänsuruistani Yolandalle? Mutta... elämä jatkuu. Kaikki hyvin täällä päällä maan. Nauroimme, halasimme, joimme punaviiniä ja olimme läsnä - elossa, hereillä, rakastavina. Sydän surusta raskas niin avara kaikkien tarvitsevien tulla. Rakkauden voima ihmeellisempi kuin ikinä osaisimme kuvitellakaan.

Ruanda on kuulemma valtavan kaunis maa, jossa on tulivuoria, järviä ja niin vehreää ja juuri sopivan lämmintä ympäri vuoden niin että sitä sanotaan ikuisen kevään maaksi.

Elämä on hämmästyttävää. Itku ja nauru, kauneus ja rujous - julmuuskin käsi kädessä. Kun vaan kaikki heräisimme toisillemme, halaamaan, hymyilemään. Nousemaan mielettömyytemme rajallisuudesta rauhaan ja rakkauteen.

Koen hämmentävää kiitollisuutta. Sinustakin, rakas Hilla. Ja hiihtoretkestäsi - miten hankien narahtelu kuulostaakaan maagiselta lumettoman talven jälkeen..! Pelkkä ajatuskin avaa mielen sille kokemallesi 'vastustamattomalle onnentunteelle'. Kuinka kirkkaan rauhallisena elämä näyttäytyykään keväthangilla, suksien suhinassa.

Yhä punaviinin pehmentämänä lähetän lentäviä ja lepattavia haluksia kaikille suruilo mielisille sinne Suomeeni kaukaisehen..!

7:31 ip.  
Blogger Hilla said...

Sivuaskel, olen tosi otettu tuosta toisesta lukukerrasta - kiitos!

Katja, ihanaa, että itkuisa kirjoitukseni sai sinut ilahtumaan. Ja niin, tiedän kyllä sen, ettei ne murheet ja mielialanailahtelut häviä, vaikka rinnalla olisikin rakastettu ja kokonainen perhe... Minun on pakko uskoa jämähdysten hedelmällisyyteen, sillä vietän karkeasti ottaen puolet elämästäni syväjämähtäneenä. Kokemukseni mukaan jämähdystä seuraa tosiaankin auvoa: tuntuu niin ihanalta, kun elämän virta sitten ennemmin tai myöhemmin ottaa taas mukaansa. Kirjat, elokuvat ja kaikki muukin hyvä odottaa kyllä ja antautuu sulle sitten kun aika on täysi. Se Elämä jatkuu on Kettusen, kyllä.

Mustikka, kiitos lentävistä ja lepattavista halauksista (kuinka hauska kuva)! Elämyksellistä performanssifestivaalia - kauas olet sinäkin kulkenut niiltä Rovaniemen teatteripäiviltä, joilla käytiin 15-vuotiaina esittämässä uimahalliperformanssia... :)

9:06 ip.  
Blogger Meri said...

Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

5:21 ap.  
Anonymous MuunMaanMustikka said...

Rakas rakas,
kuinka ollakaan, taas punaviini on pehmentänyt mieleni... Tänään eräs palaa takaisin Kanadaan, toivotin hyvää yötä hänelle ja hänen japanilaiselle rakastetulleen. Kävelivät oveltani puuvillaisissa aamutakeissaan. Kuinka heidän käykään?
Ja tänään joimme monet maljat eräälle joka lähtee Australiaan, itkien ilosta surusta. Sanoin: kuinka onnellista, on niin monia jotka rakastavat sinua täällä ja niin monia jotka tulevat sinua rakastamaan! Tervemenoa, terve takaisintuloa!
Ja se... etten koskaan unohda sinun syleilleen oranssia pölynimuria sinisissä jumppatrikoissasi kymppiuutisissa, Hilla. Sokkona, kyselemättä, kummaa arkipäiväistä hyväillen. Muistatko, kuinka Pia silloin sanoi että halusi näyttää kuinka kaiken tämän kaaoksen keskellä on yhä niin paljon kauneutta, että se oli performanssimme ydin?
Sain Pialta viestin, pitkän hiljaisuuden jälkeen. Häneltä on leikattu rintasyöpä. Ja kuitenkin, uusia performansseja on suunnitteilla. Elämää, elämän jatkumista. Koko tämän heittelehtivän, ailahtelevan maaelämämme ajan.
Hei, onko sinulla se 'Elämä jatkuu' hyräily Cd:llä? Siinä tapauksessa toivon musiikkilahjaa!

5:50 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home