torstaina, heinäkuuta 19, 2007

Uskollinen koira

Joogaleirillä saaristossa. Mieli on levännyt, ruumis venynyt aikaisiin herätyksiin ja joka-aamuiseen harjoitukseen. Ylöspäin katsova koira, alaspäin katsova koira, ties kuinka monta kertaa. Tänään olin lapsellisen onnellinen, kun sain kolme uutta asanaa joogasarjaani. Enpä olisi vielä puoli vuotta sitten uskonut, että ilahdun näin paljon, kun joku antaa minulle luvan tehdä eteentaivutuksia istualtaan toinen jalka koukussa.

Avasin New Post -ikkunan jo toisena leiripäivänä, mutten osannutkaan kirjoittaa mitään. Kaikki aloitukset tuntuivat jotenkin naurettavilta. Jos tekee mieli aloittaa lauseella "en osaa oikein kirjoittaa mitään", voi kai yhtä hyvin jättää kirjoittamatta.

Monet ihmiset ovat sanoneet minulle, etteivät tiedä mitä sanoa. En minäkään ole aina tiennyt. Ja tiedän, että vaatii rohkeutta tulla sanomaan edes se, oma sanattomuutensa.

Suru on merkillinen eläin. Se asettui minuun asumaan seitsemän viikkoa sitten, mutta se on vieläkin vieras ja arvaamaton. Se antaa minun katsoa itseään kasvoista kasvoihin vain lyhyitä hetkiä. Välillä se kaivautuu syvälle sisälleni, näkymättömiin. Katselen kummissani olkani ylitse: ei kai se vielä voinut jättää minua? Sitten se taas nousee esiin, tulee läpi silmistä, muuttaa minutkin surueläimeksi, jolla on vääristyneet kasvot ja ruumis ikävästä kouristunut.

Kotona pohjoisessa suru oli päässäni kuin kruunu, tai kuin keisarinnan näkymättömät vaatteet, jotka kaikki pystyivät näkemään ylläni, toisin kuin sadussa, koska kaikki tiesivät. Niin minusta ainakin tuntui pienen kaupungin kaduilla kävellessä.

Täällä kukaan ei ole nähnyt eläintä, joka välillä katsoo silmieni takaa. Minusta tuntuu, että suru jäi odottamaan johonkin tienmutkaan kuin uskollinen koira. Minä haluankin, että se odottaa minua. Tieto siitä, että voin kutsua sen luokseni, on ihmeellisen lohdullinen. Voin painautua sitä vasten, haudata kasvoni sen tiheään, tummaan karvaan, tietää, ettei se jätä minua, vaikka unohtaisinkin sen moneksi päiväksi.

Muutaman kerran olen täälläkin tuntenut surun läsnäolon, nuoren tytön hahmon, joka istuu tyhjässä kirkossa jossain takanani, tai pyöräilee hitaasti perässäni kapeaa hiekkatietä, aina katse maahan luotuna, sulkeutuneena. Ja kun se sitten nostaa päänsä, katsoo minuun, ehkä hymyileekin, minä itken, koska sillä on minun siskoni kasvot.

3 Comments:

Blogger Katja said...

Lohdullista ja silti niin lohdutonta. Elät raskaita aikoja ja kirjoitat ja koet niin kauniisti. Ei ihme, että saat siskosi niin kovin lähelle. Voi, Hilla!

Myötätuntoisena halaan, Katja

11:21 ap.  
Blogger Hilla said...

Kiitos sanoistasi Katja, ja kaikki muutkin, jotka ovat sanojaan jättäneet tänne Hillaan.

Suru on ihmeellisen lohdullista, paljon lohdullisempaa, kuin olisin arvannut. Eilenkin muistin, miten sisko joskus sanoi hellästi lempinimeni, jota kukaan muu ei käyttänyt, ja otti kasvoilleen ilmeen, jolla kukaan muu ei minua katsonut, ja se oli surullisinta, mitä olen ajatellut pitkään aikaan, ja lohdullisinta.

4:15 ip.  
Blogger Timo said...

Me jatketaan, jotka tänne jäähään. Semmoista se on elämän mäiske. Ihte olin aikanaan paikalla kun isoisä kuoli, seuraavan viikon ajan kaikki koko maailmassa tuntui huutavan: "Kuolema! Kuolema! Se on aina niin lopullista... Mutta kyllähän vanhan ihmisen kuolema on aina jotenkin ymmärrettävämpi, odotuksenmukainen asia ja siten helpompi pala surtavaksi. Voimia sinulle.

10:51 ap.  

Lähetä kommentti

<< Home