Yhdet häät ja yhdet hautajaiset
"Elämässä ei voi jäädä mitään muuta kuin rakkautta paitsi", isäni aloitti puheensa, morsiamen isän puheen. Sinä päivänä me emme jääneet paitsi mistään, emme rakkaudesta emmekä ilosta.
Minun siskoni, minun morsian-siskoni, oli valkea ja kuulas, meidän omenamme. Minun siskoni säteili, hymyili ja itki vähän väliä. Kaikki me itkimme vähän väliä, ja nauroimme paljon, ja lopuksi tanssimme paljon, siskokin niin antaumuksella että morsiuspuvun helmat likaantuivat polven korkeudelle.
Hääpäivän aamuna, kun seisoin Yrjönkadulla morsiuskimppu sylissäni ja aurinko paistoi niin kirkkaasti että koko katu oli pelkkää valoa, minusta tuntui, että ilo ei mahdu minuun sisälle.
Minä en koskaan olisi uskonut että sydämeen voi mahtua niin paljon, yhdet häät ja yhdet hautajaiset, juhannushautajaiset, lokakuun häät, se mittaamaton matka helteiseltä hautausmaalta, jolla seisoimme kengät hienon hiekan tahrimina, auringon säälimätön paahde päidemme yllä, edessämme havuilla peitetty hauta, jolle olimme juuri laskeneet kimppumme, vaaleanpunaisia ruusuja ja orkideoja, ja minä ajattelin, että siihen haluan jäädä, enkä tiennyt, että minun sydämeeni mahtuu koko se matka keskikesän syvyydestä syksyn kirkkaimpaan päivään, lokakuun taivaan alle, joka päästää kaiken valon lävitseen, suodattaa surun onnen hunnun lävitse.
Lupaukset ja liitot, en tiedä, mitä ajatella niistä, mutta me vietimme rakkauden juhlan, sellaisen rakkauden, joka ei koskaan häviä.
Minun siskoni, minun morsian-siskoni, oli valkea ja kuulas, meidän omenamme. Minun siskoni säteili, hymyili ja itki vähän väliä. Kaikki me itkimme vähän väliä, ja nauroimme paljon, ja lopuksi tanssimme paljon, siskokin niin antaumuksella että morsiuspuvun helmat likaantuivat polven korkeudelle.
Hääpäivän aamuna, kun seisoin Yrjönkadulla morsiuskimppu sylissäni ja aurinko paistoi niin kirkkaasti että koko katu oli pelkkää valoa, minusta tuntui, että ilo ei mahdu minuun sisälle.
Minä en koskaan olisi uskonut että sydämeen voi mahtua niin paljon, yhdet häät ja yhdet hautajaiset, juhannushautajaiset, lokakuun häät, se mittaamaton matka helteiseltä hautausmaalta, jolla seisoimme kengät hienon hiekan tahrimina, auringon säälimätön paahde päidemme yllä, edessämme havuilla peitetty hauta, jolle olimme juuri laskeneet kimppumme, vaaleanpunaisia ruusuja ja orkideoja, ja minä ajattelin, että siihen haluan jäädä, enkä tiennyt, että minun sydämeeni mahtuu koko se matka keskikesän syvyydestä syksyn kirkkaimpaan päivään, lokakuun taivaan alle, joka päästää kaiken valon lävitseen, suodattaa surun onnen hunnun lävitse.
Lupaukset ja liitot, en tiedä, mitä ajatella niistä, mutta me vietimme rakkauden juhlan, sellaisen rakkauden, joka ei koskaan häviä.
posted by Hilla at 9:45 ip.
2 Comments:
Rikasta, vahvaa elämää! Ihanaa että rakkauden juhla valaisi lokakuusi. Onnea, erityisesti kyynelehtivälle valkealle kuulaalle. Rakastetaan vaan menemään, se on kuitenkin se kaikkea kantava voima!
Olen käynyt lukemassa tekstejäsi aina silloin tällöin. Kirjoitat hyvin ja kauniisti vaikeista asioista. Kirjoituksesi "Siskolle" saa melkein kyyneleet silmiin ja silti se on valoisa runo. Elämä voittaa. Hyvää syksyä!
Juho
Lähetä kommentti
<< Home