Kesä on mennyt
"Mutta enää en ole yhtä väsynyt, yhtä surusta raskas." Tuo heinäkuun viimeisen päivän lopetus on osunut silmiin monta kertaa. Mikä pilkkaava lause.
Elokuun alussa myöhästynyt helle makasi kaupungin yllä, lämmitti viimein uimavedet, sai asfaltin hohkaamaan, huoneet tukaliksi. Kiedoin päähän pellavahuivin, sen alle likaisen tukkani, kuljin päiväkausia samoissa haalistuvanoransseissa housuissa. Eikä vain sydän, vaan koko ruumis ja sielu olivat niin raskaat, että aina ei olisi jaksanut kävellä pystyasennossa. Ajatus siitä, että etenisin maata myöten ryömien tai kenties kontaten, tuntui ihmeellisen houkuttavalta. Välillä toivoin että pyörtyisin kertakaikkiaan, pääsisin lepäämään väsyneitten naisten taloon, viileiden mankeloitujen lakanoiden väliin, vaatteista ja velvollisuuksista riisuttuna. Välillä yritin liikkua ja hengittää mahdollisimman hiljaa. Silloin paino tuntui helpottavan, vähäsen.
En tiedä onko mitään syytä kirjoittaa imperfektissä, mutta ainakin kesä on ohi. Viimeisenä hellepäivänä olimme mattopyykillä. Räsymatot saivat kuivua loppuun sisällä ovien päällä, kun yöt muuttuivat kosteiksi ja alkoi sataa. Leikkasin villiintyneen nurmikon sateiden alta, puskin museaalista leikkuriamme kuumissani ja päättäväisenä. Se tuntui ihmeen paljon kevyemmältä kuin kesäkuun toisena päivänä, kun maailma oli juuri sälähtänyt rikki ja työntelin leikkuria jostain kiinni pitääkseni. Silloin ruohon seassa kasvoi lemmikkejä, ja minä päätin, että yksikään niistä ei saa katketa, se oli taika. Toivoton taika, tiesin jo silloin, mutta sitä ei saanut rikkoa, koska ei ollut enää mitään muuta, jolla olisin voinut suojella siskoa.
Nyt viimeksi leikatessani nurmikolla kasvoi ensimmäisiä syyssieniä. Vetelin surutta niiden päältä niin että heltat roiskuivat ympäriinsä.
Elokuun viimeisenä iltana laitoin lämmöt päälle, koska sisällä oli enää 14 astetta lämpöä. Kuuma vesi lähti kiertämään vanhoissa putkissa ja pattereissa. "Kesä on mennyt", isä kirjoitti viestissään, "täällä oli toissayönä ensipakkanen ja eilen tuli hellassa."
Elokuussa siis ajoin nurmikon ja pesin mattoja, pyöritin kaksi koneellista lakanapyykkiä, imuroin huoneeni ensimmäistä kertaa toukokuun jälkeen. Ja sitten olivat kaikki ne aamut, joiden viisarit kiertyivät vääjämättömästi kohti iltapäivää, ja minä kierryin kyljeltä toiselle, ja sydämen vieteri kiertyi yhä tiukemmalle, kunnes oli pakko siirtää itsensä jonnekin toiseen paikkaan, ettei se katkeaisi.
Niin monta päivää sakeaa huttua, suut ja silmät täyteen. Mutta kun suru joinakin iltoina sytyttää lyhtynsä, kaikki on vähän aikaa sietämättömän kirkasta. Sitä voi katsoa vain hetken silmiin, sitä silmitöntä tietoa, että sinun katseesi ei enää ole täällä.
Elokuun alussa myöhästynyt helle makasi kaupungin yllä, lämmitti viimein uimavedet, sai asfaltin hohkaamaan, huoneet tukaliksi. Kiedoin päähän pellavahuivin, sen alle likaisen tukkani, kuljin päiväkausia samoissa haalistuvanoransseissa housuissa. Eikä vain sydän, vaan koko ruumis ja sielu olivat niin raskaat, että aina ei olisi jaksanut kävellä pystyasennossa. Ajatus siitä, että etenisin maata myöten ryömien tai kenties kontaten, tuntui ihmeellisen houkuttavalta. Välillä toivoin että pyörtyisin kertakaikkiaan, pääsisin lepäämään väsyneitten naisten taloon, viileiden mankeloitujen lakanoiden väliin, vaatteista ja velvollisuuksista riisuttuna. Välillä yritin liikkua ja hengittää mahdollisimman hiljaa. Silloin paino tuntui helpottavan, vähäsen.
En tiedä onko mitään syytä kirjoittaa imperfektissä, mutta ainakin kesä on ohi. Viimeisenä hellepäivänä olimme mattopyykillä. Räsymatot saivat kuivua loppuun sisällä ovien päällä, kun yöt muuttuivat kosteiksi ja alkoi sataa. Leikkasin villiintyneen nurmikon sateiden alta, puskin museaalista leikkuriamme kuumissani ja päättäväisenä. Se tuntui ihmeen paljon kevyemmältä kuin kesäkuun toisena päivänä, kun maailma oli juuri sälähtänyt rikki ja työntelin leikkuria jostain kiinni pitääkseni. Silloin ruohon seassa kasvoi lemmikkejä, ja minä päätin, että yksikään niistä ei saa katketa, se oli taika. Toivoton taika, tiesin jo silloin, mutta sitä ei saanut rikkoa, koska ei ollut enää mitään muuta, jolla olisin voinut suojella siskoa.
Nyt viimeksi leikatessani nurmikolla kasvoi ensimmäisiä syyssieniä. Vetelin surutta niiden päältä niin että heltat roiskuivat ympäriinsä.
Elokuun viimeisenä iltana laitoin lämmöt päälle, koska sisällä oli enää 14 astetta lämpöä. Kuuma vesi lähti kiertämään vanhoissa putkissa ja pattereissa. "Kesä on mennyt", isä kirjoitti viestissään, "täällä oli toissayönä ensipakkanen ja eilen tuli hellassa."
Elokuussa siis ajoin nurmikon ja pesin mattoja, pyöritin kaksi koneellista lakanapyykkiä, imuroin huoneeni ensimmäistä kertaa toukokuun jälkeen. Ja sitten olivat kaikki ne aamut, joiden viisarit kiertyivät vääjämättömästi kohti iltapäivää, ja minä kierryin kyljeltä toiselle, ja sydämen vieteri kiertyi yhä tiukemmalle, kunnes oli pakko siirtää itsensä jonnekin toiseen paikkaan, ettei se katkeaisi.
Niin monta päivää sakeaa huttua, suut ja silmät täyteen. Mutta kun suru joinakin iltoina sytyttää lyhtynsä, kaikki on vähän aikaa sietämättömän kirkasta. Sitä voi katsoa vain hetken silmiin, sitä silmitöntä tietoa, että sinun katseesi ei enää ole täällä.
posted by Hilla at 11:10 ip.
3 Comments:
Luulen, että imperfekti on pakko opetella. Tai ei, ei pakko, mutta hyödyllistä.
Voimia! Tulemme ehkä jossakin vaiheessa syksyä sinne käymään ja sitten aion tavata sinut.
Hilla rakas! Eihän suru ole ollenkaan sillä tavalla loogista että se seuraisi jotain kronogista kaavaa. Se tulee ja menee ja liehuu miten milloinkin, ilmestyen yhtäkkiä kuin tyhjästä vaikka olisikin pysytellyt poissa jo kauan. Anna sen vain kulkea omia reittejään. Ei ole 'liian vähää' tai 'liian paljoa'. Se tulee vastaan eri aina vähän eri kautta, vähän eri volyymilla ja erilaisin sävyin.
Lempeitä ajatuksia ja rakkaita rutistuksia,
Mustikka
Niin puristavaa ja tiheää suru voikin olla. Se kirkkauskin riipaisevaa, viiltävää. Tyhjä tila jossakin ja kaikkialla. Se on epäreilua, ikävä myös ja kaikki mitä ei ehtinyt.
Minulla on ollut lähipiirissä samanlaista surua. Merkillisesti se katoaa välillä ja helpottaa, antaa levähdystauon, sitten asettuu taas asumaan, tunkeutuu ja valtaa, säälimätön. Silti se vie eteenpäin, hiukan kuin myrskyn silmässä aikansa kieputtuaan heräisikin jostakin hyvin kaukaa, missä voi jo levähtääkin.
Sinulle kaikkea hyvää ja voimaannuttavaa sinne, ruskan lämpöäkin! Pidä lujasti kiinni vain!
Lähetä kommentti
<< Home