maanantaina, lokakuuta 01, 2007

Elossa

Syksyyn syksyyn
nuotionlämmön turvallisessa sylissä
Syksyyn syksyyn
kuin kylmä käsi lämpimässä

Kaamostaa
Kaamostaa
Tulen läpi näkee ulos kesään

Pimeä kaamos
Pimeä kaamos
Kesä väreineen

(Niko Valkeapää, saamesta sanakirjatta ja vaillinaisesti suomentanut Hilla)

Niko Valkeapään "Cakcii"- eli "Syksyyn"-biisi on parasta musiikkia lokakuun ensimmäiseen iltaan. Ikkunan takaista pimeyttä vasten pelargonia kohottaa kukkavarttaan, jonka päässä hohtaa myöhäinen teriö. Pimeään liuenneena, kadun toisella puolella, seisoo vaahtera, jonka yläoksien lehdet hohtivat vielä viikko sitten ilta-auringossa niin oransseina, että säikähdin oudosti hehkuvaa maisemaa, kun nostin katseeni kirjan takaa ylös. Nyt lehdet ovat pudonneet laahukseksi puun jalkojen juuren. Niiden tuoksu on parasta tässä vaahterarajan eteläpuolisessa syksyssä. Pohjoisessa koivujen kelta levittäytyy koko maisemaan, täällä on vaahteroiden soihdut, jotka valaisevat katulyhtyjä kirkkaammin, ja vähän myöhemmin lehdet sytyttävät maan, ja me kävelemme keltaista kahisevaa pitkin.

Nurmikollemme on noussut suomumustesienien hattivattikansa. Maan sisältä valkeana työntyvät suippolakit mustuvat nopeasti syömäkelvottomiksi, mutta muutaman nuoren ja terhakkaan haluaisin pannullani paistaa.

Lauantaina kävin naapurin nurmikolla keräämässä pudokkaita, kolmea eri lajia. Yksi voisi olla valkea kuulas, sellainen kuulaan vihreä ja kirpsakka. Toinen on punakuorinen, ja selvästi eniten omenamatojen mieleen. Kolmas on päältä punainen, sisältä puhtaan valkea ja punasuoninen kuin Lumikki.

Ei syksy kyllä ole kuoleman vuodenaika, ei ainakaan vielä lokakuu. Outoa ajatella, että minulle juuri alkukesä on tästä lähin kuoleman merkitsemä.

Ystävä kertoi puhelimessa, että Siperian kansat ovat uskoneet ihmisten kuolevan sen tähden, että eläimet metsästävät meitä kuten me niitä, että ihmiset kuolevat koska ne joutuvat jonkin eläimen saaliiksi. Haluaisin tietää, mikä eläin saalisti siskoni.

Outo lohtu tuossakin kuvassa: kun aika tulee, kun voimamme loppuvat, me päädymme eläinten viemiksi.

Puhuin siskon kanssa, sen elävän siskoni, miten ajatus siitä, että me kaikki kuolemme joskus, näyttäytyy nyt aivan erilaisena kuin ennen. Kuolema on aivan eri tavalla totta nyt. Vaikka edelleenkin minä välillä sävähdän kivusta, kun äkkiarvaamatta muistan, että minun toinen siskoni on kuollut, kuollut koko minun loppuelämäni ajan.

Unissa sisko on aina kuollut, mutta yllättäen palannut luoksemme, ja minä ja elävä sisko juoksemme hänen luokseen niin nopeasti kuin pääsemme, suljemme hänet syliimme, keskellemme, koska tiedämme, että siskon ei oikeasti enää kuuluisi olla täällä. Muutama viikko sitten näin ensimmäisen unen, jossa sisko puhui minulle. Hän oli taas palannut luoksemme, elävämpänä kuin koskaan ennen, eikä ollutkaan oikeasti kuollut, oli vain ollut poissa. "Me on haudattu väärä ruumis", minä toistelin typertyneenä, ja ihmettelin, miksi olin niin järkyttynyt enkä osannut iloita, vaikka sisko olikin elossa.

Rakkauslaulut ovat viimeisten kuukausien aikana saaneet aivan uuden merkityksen. Eivät ne oikeastaan koskaan ennen ole merkinneet niin kuin nyt. En ole koskaan kaivannut ketään niin kuin nyt, sillä tavoin, että kaikki kliseet ikävästä ovat kokonaan, fyysisesti totta, niin kuin Katri Ylanderin "En koskaan":

Kadulla hiuksiini sataa lunta
Taivaalla tähdet näkee susta unta
Tunnen sen
Mulla on sun luokses ikävä
En tahdo eksyä
Tahdon takaisin sun luo

En enää koskaan päästäis sua pois
En enää koskaan lähtis luotas pois
En enää koskaan päästäis sua pois

5 Comments:

Anonymous marja said...

Kiitos, Hilla, että kerrot surustasi. Olen viime aikoina katsellut pari vuotta sitten kuolleen isoäitini valokuvia, enkä edelleenkään oikein voi uskoa, että nuo tutut piirteet ja ilmeet elävät enää muistoissa. Hänen karheiden käsiensä kosketuskin väreilee vielä ihollani. Ja niin on hyvä.

4:03 ip.  
Blogger Hilla said...

Marja - niin, se on lohdullista, että kuolleet ovat elossa, meissä, ihollamme, surussamme. Ja niin on hyvä, kyllä.

1:30 ip.  
Anonymous MuunMaanMustikka said...

Hei Hillaseni, terveisiä täältä missä Niko Valkeapää asuu! Hi hii. Minusta on hauskaa että elämämme aina tällaisin läpinäkyvin säikein yhdistyvät, milloin milläkin tavalla.

Minäkin olen alkanut arvostaa lokakuuta jotenkin ihan uudella tavalla jälleen lapissa ollessani. Pelkäsin edeltäkäsin hieman Kautokeinon kaamosta, mutta aurinko onkin usein säihkynyt huikean kirkkaana valoisan päivän läpi. Lokakuu on yllättävän lempeää aikaa.

1:53 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

Itkin lukiessani kirjoitustasi. Tunnistin ihmisten välisten siltojen hataruuden, sydämessä tiukemmella kiertyvän vieterin - surun kasvot, jotka esittäytyvät vain kun se itse niin haluaa. Lohdullista tunnistaa omia tunteitaan. Kiitos kauniista kirjaimistasi. Tavataan taas.

5:03 ip.  
Anonymous Maria said...

Kiitos Hilla käännöksestä.
Nikoa olen kuunnellut viime vuodet.
Milloin en kulje paljakalla, ehkäpä
ratsastan tundralla. Sinne ja ei
mielellään pois

10:38 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home