keskiviikkona, huhtikuuta 23, 2008

Aallot ja ammatti-identiteetti

Kuuntelen ehkä maailman parasta saamelaista bändiä nimeltään Adjágas, Horros. Levyn ensimmäinen biisi on nimeltään Lihkolas, Onnellinen:

Biegga njávkkada mu vuovttaid nu litnasit
Lottit nu juiget eallima ludiid ja loktejit alit dássái
Rássi juolgevuodus cagalduhttá ja juogada searaid

Jurdagat bohtet dego bárut gáddái eaige bisan goassege
Dovdut bohtet dego bárut gáddái eaige bisan goassege
Eallima mearas eai noga bárut

Idja muittasa beaivvaza liekkusvuoda
Illudit odda beaivái


Tuuli silittää hiuksiani niin pehmeästi
Linnut niin joikaavat elämän joikuja ja nostavat korkeammalle
Kukka kutittaa jalkapohjaa ja jakaa voimaansa

Ajatukset tulevat niin kuin aallot rantaan eivätkä pysähdy koskaan
Tunteet tulevat niin kuin aallot rantaan eivätkä pysähdy koskaan
Elämän merestä eivät lopu aallot

Yö muistaa auringon lämmön
Iloita uuteen päivään

Sanat Lawra Somby, suomennos Hilla

* * *

Saimme muutama viikko sitten työhuoneiden ulkopuolelle uudet hienot nimikyltit, joissa on nimet, tittelit, oppiaine ja laitos sekä suomeksi että englanniksi. Minun ja Riston upea leikkaa-liimaa-kooste (tarralappuja, valkoista ja pinkkiä paperia, eri-ikäisiä ja tyylisiä muovitettuja kylttejä) oli kylmästi poistettu. Eivät sentään vieneet postikorttia, jossa punamekkoinen nainen ratsastaa valkoisella jäniksellä (kuvan nimi on "Tänään on iloinen päivä", laitoin sen työhuoneen ulkopuolelle muistutukseksi siitä, että niitäkin päiviä on).

En oikein tiedä minkälaisena enteenä pitäisi tulkita sitä, että pari päivää kylttien ilmestymisen jälkeen löysin nimeni ja tittelini lattialle pudonneena, kun tulin aamulla töihin. Tungin ne uudestaan seinällä olevaan telineeseen, mutta eivät ne siinä pysy. Tipahtavat viimeistään yön aikana. "Yliopistonopettaja" on nyt lepäämässä työpöytäni kulmalla ja nimikylttini nojailee huterasti seinään alemman kyltin päällä.

Enteitä tai ei, tosiasia on se, että laitoksella ei ehkä ole varaa palkata minua täyspäiväiseksi opettajaksi ensi lukuvuonna. Toisaalta olen saanut kelpo kuukausipalkkaa kohta viisi vuotta kesät talvet, enkä totisesti aina koe ansainneeni sitä. Eli jos joudunkin syksyllä kurjaksi tuntiopettajaksi, siihen voi ehkä suhtautua ennemminkin tilien tasaamisena kuin tilanteena, jossa teen kutakuinkin entiset työni puolet pienemmällä korvauksella.

Joka tapauksessa olen päättänyt, että otan kaiken irti toistaiseksi varmasta palkallisesta kesälomastani. Se on ollut ylivoimaisesti upeimpia asioita niin sanotulla yliopistourallani. Sitäpaitsi olen nyt maksanut neljä vuotta ammattiliiton jäsenmaksua, joten ansisidonnaisen pitäisi virrata jos työt loppuu tykkänään. Ei ihan kurja syysvisio sekään.

Vaikka työllisyysnäkymät ovat tällä haavaa siis hieman epävakaat, olen taas saanut kiinni ammatillisesta itsetunnosta ja -luottamuksesta, näin hyvissä ajoin noin viikkoa ennen kevään opetuksen loppumista. Lukukausi on mennyt pitkälti vanhojen kalvojen voimin, joita olen käynyt tavailemassa opiskelijoille ja mielessäni pyytänyt heiltä anteeksi, että käytän heidän aikaansa niin väärin. Tyypillinen työpäiväni on sisältänyt lukuisia eriä nettipasianssia, jolle olen omistautunut heti kun aivan välttämättömät asiat on hoidettu.

Ja sitten viime perjantaina sain kuukausien tauon jälkeen opetuksellisen inspiraation. Hain kirjastosta uusia lähteitä, tehtailin uusia kalvoja ja kysymyslistoja ja monisteita ja tällä viikola pidin luennot ja praktikumit posket innosta hehkuen ja sain opiskelijat puhumaan ja pohtimaan ja halusin halata kaikkia tuntien päätteeksi. Kun opetuksessa pääsee tämäntapaiseen flow-tilaan, se on ehkä parasta mitä työelämässä voi tapahtua, ja minä tunnen opettajana olevani juuri oikealla paikalla.

Olisiko ehkä mahdollista saavuttaa samankaltainen flow tutkimuksen tekemisessä? Tähän mennessä olen kyllä saanut aika hyviä vibraatioita niissä muutamissa konferensseissa, joissa olen hillunut, mutta 20 minuutin suullisen konferenssiesitelmän ja 300 sivun väitöskirjan välillä avautuu mielessäni toistaiseksi ylittämätön kuilu. Miten ihminen voi jaksaa keskittyä ja uskoa johonkin aiheeseen vuosikausia? Ja miten ihmeessä niin monet ihmiset pystyvät siihen käsittämättömään itsekuriin ja itsenäiseen ajankäytön hallintaan, jota tutkijan työ edellyttää? Minä en tekisi tasan yhtään mitään, jos en tietäisi, että seuraavana päivänä klo 12.15 parikymmentä nuorta korva- ja silmäparia odottaa tiedonjanoisina luentoani.

Nyt olen alkanut pohtia, että jos julistaisin suureen ääneen kaikelle kansalle, että minä en siis todellakaan ole tutkijatyyppiä, katsokaa vaikka, viisi vuotta yliopistolla ja tuloksena YKSI vaivainen artikkeli, asia on loppuun käsitelty, minusta ei ole väikkärin tekijäksi, niin ehkä sen jälkeen kun olisin sanoutunut irti koko projektista, minä voisinkin alkaa haluta tehdä tutkimusta. Toistaiseksi haluja on kyllä hienokseltaan ilmennyt, mutta vain niin kovin lyhyitä aikoja kerrallaan.

Mutta ihan vakavasti ajatellen: jos minä nyt havaitsisin, että minulla on maailmalle jotain sanottavaa, miksi ihmeessä valitsisin mediakseni väitöskirjan? Tieteellisen uskottavuuden? Herra paratkoon, suuri osa kirjallisuudentutkimuksesta saa ainakin minut menettämään uskoni ihmiskuntaan ja humanistiseen tutkimukseen. Tohtorin hatun? No, juhlia voisi olla kiva suunnitella ja viettää. Itse asiassa olen jo muotoillut lauseita karonkka-puheeseeni - siitä on varmaan hyvä lähteä liikkeelle akateemisessa tutkimuksessa. Tittelin takia? FT-etuliiteestä olisi todennäköisesti enemmän haittaa kuin hyötyä jos haluaa saada töitä yliopiston ulkpuolelta (no tämä on kärjistämistä, mutta en usko, että ainakaan ylä-asteen opettajaksi pääseen tohtorin hattu päässä).

Rakkaat lukijani, käännyn teidän puoleenne. Kannattaako Hillan yrittää väitellä tohtoriksi tulevien vuosikymmenten aikana?

10 Comments:

Anonymous Anonyymi said...

Ehkei sitä tarvitse päättää vielä?

Voisit olla vaikka syksyn ajan tarkoituksellisesti työttömän statuksella ja kirjoittaa useammin Hillaa! (Tai jotain muuta.) Mieti, välivuosi tai välipuolivuosi... Varmaan tohtoruushalut siitä voimistuvat jos ovat voimistuakseen, tai sitten saattaisit keksiä jotain ihan muuta.

Heini

12:27 ip.  
Blogger Katja said...

Minäkin mietin, että välivuosi voisi selkeyttää tulevaisuutta(tätä hetkeäkin). Saisi etäisyyttä ja toisaalta olisi aikaa miettiä, kokeillakin ehkä. Olen huomannut, että siirtymät vaativat (ajallistakin) tilaa olla, ainakin minulla.

Itselläni on ihan samanlaista pohdintaa menossa ties monettako vuotta, muitat nyt lihallisena ja ajankohtaisempana kuin ennen. Syksystä alkaen olen aikeissa kokeilla sitä, mikä on ollut unelmaa ja mikä tuntuu nyt mielekkäimmältä (ilmeisesti palkatta ja ilman muitakaan korvauksia yhä tosin, mutta siihen on totuttu).

On valtava helpotus lukea muiden ammatillisia ajatuksia ja kokemuksia. Eräs ystäväni piti yliopisto-opintojensa loppusuoralla tauon ja toteutti unelmansa: lähti opiskelemaan puutarhuriksi. :)

Kevättä!

3:35 ip.  
Anonymous Anonyymi said...

Kiitos Hilla kirjoituksesta - itsekin akateemisessa maailmassa tallaavana pystyn hyvin eläytymään tuntemuksiisi.

Oikeasti kannattaa muistaa, että elämää - ja varsin hyvää sellaista - on olemassa yliopiston ulkopuolellakin. Älyllistä ja kirjallista kunnianhimoa voi tyydyttää muutenkin kuin väitöskirjan kirjoittamalla. Varsinkin kun nykyyliopistosta kiristyvien budjettien ja tulosvaatimusten kurimuksessa tuntuu olevan sivistys varsin kaukana...

Ja konkreettinen pohdinta: voiko olla jatko-opiskelija ja samalla saada työttömyyskorvausta?

Muuten voimia ja aurinkoa kevääseesi!

Unikko

4:36 ip.  
Blogger Veloena said...

Voihan sitä välillä ottaa myös Monty Pythonit: and now something different...

Se tekee hyvää. Mahdollisuuksiakin on niin paljon. Osaisin kuvitella sinut esimerkiksi WWOOFFin vapaaehtoiseksi jonnekin kauas tai lähelle. Iloisia päiviä on usein helpompi saada, kun tekee jotakin aivan edellisestä poikkeavaa.

Siinä voimaantuu, koska tajuaa, ettei omaa elämää ole käsikirjoituettu jossain toisaalla.

5:27 ip.  
Blogger Odelma said...

Minusta joku into ihan siihen tutkimuksen tekoon pitäisi olla, joku rohkeus ja usko siihen että haluan ja siksi pystyn. Minä ainakin helposti kuvittelen että 'ois siistii' tehdä jotain tai joku 'kuulostaa hienolta', mutta ne ovat usein asioita joita olen oppinut arvostamaan, eivätkä suinkaan ainoita mahdollisia eikä välttämättä sittenkään minun juttujani.

Ehkä etäisyys, aika, tila olisivat tarpeen. Ehkä voit kesälomalla vähintään leikkiä ajatuksella uudesta suunnasta :)

5:49 ip.  
Blogger Hilla said...

Oi ihanat, kiitos kommenteistanne!

Heini, ei sitä ihan vielä tarvikaan päättää, onneksi. Työttömäksi heittäytyminen tuntuu tosiaan ihan houkuttelevalta ajatukselta, vaikken kyllä ole ihan varma kuinka mutkattomasti se tässä maassa käytännössä onnistuu.

Katja, minäkin olen hidas siirtymissä. Jos arki jatkuu entisenkaltaisena, minä en varmasti saa rysäytettyä läpi mitään muutosta. Väliaika voisi tuoda hyvää tilaa olla ja tunnustella. Mutta toisaalta arki luo turvaa, johon on hyvä ripustautua. Rohkeutta omiin siirtymiisi - mielekkääseen tarttuminen ei voi olla väärä valinta.

Unikko, olen samaa mieltä, sivistys ei totisesti tunnu aina asuvan yliopistossa... Rahasta me laitosneuvostossa puhutaan eikä taiteesta ja kirjallisuudesta. Mitä tulee älylliseen kunnianhimooni, en toistaiseksi ole oikein löytänyt sellaista sisikunnastani, ja jos sellaista sattuisi nousemaan pintaan, uskon laillasi, että sille on monia kanavia.

Haluttomuuttani tohtoroitumiseen kuvaa muuten aika hyvin se, etten tässä viidessä vuodessa ole saanut aikaiseksi ilmoittautua virallisesti jatko-opiskelijaksi. Hih, se voi olla siis hyväkin juttu, jos haluan viralliseksi statukseni työttömän!

Veloena, niinhän se on. Mahdollisuuksien määrän vain unohtaa, kun tottuu ja kangistuu asioiden vallitsevaan tilaan. Minä olen aina ollut vähän arka tuossa oman elämäni käsikirjoituksessa, tähänkin pestiini päädyin ihan oikeasti vahingossa ja vailla omaa syytäni ja pyrkimystäni. Onnellinen ajautuma, totisesti, mutta on tosiaan hyvä muistaa, että voisi vaihteeksi ajautua jollekin muullekin rannalle.

Odelma, minulla ei ainakaan ole sitä käsitystä, että väitöskirjan tekeminen olis siistii. Ihailen kyllä niitä, jotka siihen pystyvät, mutta omalla kohdallani kuvittelen, että prosessi veisi minut pahimmillaan jonnekin hoitoon. Toisaalta välillä mieleen pulpahtaa ihan aitoa halua ja rohkeuden tunnetta. Mutta kesä, sen aion totisesti olla ihan irti, kuleksia pitkin Suomenniemeä ja suuntailla mieltäni kaikessa rauhassa.

8:48 ap.  
Anonymous Jossu said...

Rakas Hilla, sanon kuten aina Andersillekin: ei ikinä väitöskirjaa! Siinä ei ole mitään järkeä. En salli sitä! Neljä vuotta väittelystä, kymmeniä julkaisuja ja vuosia opetuskokemusta ja olen ihan samassa tilanteessa kuin sinä. Ja minuakin vaivaa vakava uskonpuute yliopistoon. Olet siitä onnellisessa asemassa, että olet saanut seurata kaikkea hulluutta ja tuhatta rakenteellista uudistusta viisi vuotta ja tiedät, mihin joutuisit. Erityisesti säälin kaikkia niitä jatko-opiskelijoita, jotka aloittavat kylmiltään maisterin tutkinnon jälkeen ja muutaman vuoden kuluttua heille selviää, miten ankeasta systeemistä tässä onkaan kyse. Äänestä jaloillasi Hilla!

10:27 ap.  
Blogger Hilla said...

Rakas Jossu, suuri kiitos painokkaasta kommentistasi. Voit uskoa, että annan sille arvoa! Enkä muuten ennen tiennyt, että olet noin painokkaasti tuota mieltä, vaikka yliopistolaitosta onkin yhdessä kirottu kerran jos toisenkin. Mutta on siinä hyvääkin siinä lafkassa, nimittäin työkaverit ja opiskelijat, eli oikeastaan vain instituutio on mätä. :)

2:26 ip.  
Anonymous Juha Oskari said...

Nykyisellään humanistista väitöskirjaa kannattaa tehdä vain, jos siitä on itselle hupia. Jos tekeminen tuottaa iloa, sitä kannattaa tehdä, mutta hyödyn vuoksi ei. Itse ainakaan ei voi kuin huvin vuoksi heikentää mahdollisuuksiaan turvallisempaan elantoon.

PS. Jyväskylässä tuo työttömyyskorvaus-tilanne on ollut kohtuullinen ja nyt on valtakunnallisestikin tapahtunut parannusta. ks.

http://www.tatusotu.blogspot.com/

ja varsinkin

http://tatusotu.blogspot.com/2008/04/ministerin-tatusotu-kirje-1542008.html

6:54 ip.  
Blogger jospa said...

Jos haluaa jatkaa töitä yliopistossa, väitöskirja on siihen edellytys, ainakin jos elät toivossa joskus saada vakinaisempaa työtä... itse en ole väitellyt ja olen saanut viran (mikä nyt ei siis todellakaan olisi enää mahdollista), mutta kärsin työssä jatkuvasti painostuksesta tehdä jatkotutkimusta työn ohessa, vaikka siihen ei ole aikaa eikä resursseja. Eli jos halut jatkaa yliopistolla, väittele, jos et, vaihda suuntaa!

Olen muuten itse hakenut useita yläaste/lukiovirkoja, ja huomannut, ettei työkokemus yliopistolla ole suinkaan eduksi! Siis siitä huolimatta, että olen tehnyt myös opettajan pedaopinnot.

11:14 ip.  

Lähetä kommentti

<< Home