perjantaina, huhtikuuta 18, 2008

Syntymäpäiväkirje

Rakas sisko,

Kymmenen päivää sitten oli sinun syntymäpäiväsi. Olisit täyttänyt 25 vuotta.

Minä olin ajatellut, että kirjoittaisin tämän kirjeen oikeana syntymäpäivänäsi, mutta minä nukuinkin koko illan, monta tuntia, nousin vain pesemään hampaat ja nukuin taas. Ehkä oli parempi niin, nyt tuntuu helpommalta kirjoittaa.

Tuollaisia iltoja on kyllä ollut tänä keväänä enemmänkin. Päiviä, joina aamusta asti odottaa sitä hetkeä, että pääsee takaisin sänkyyn, paksun pehmeävillaisen viltin alle, kirjan turviin, puuduksiin, unen suloiseen helpotukseen.

Nyt olen ehkä taas sillä rajalla, jolla veri virtaa takaisin turtuneisiin jäseniin ja sanat nousevat pintaan kuin pohjamudassa uinuneet kuplat.

Tänään vietän myöhästyneitä syntymäpäiväjuhliasi. Sinä hymyilet tuossa pöydällä, olet kaunis, terve, itsesi näköinen. Sytytin monta kynttilää vihreisiin ja ruskeisiin lasilyhtyihin ja yhden kapean tummanpunaisen sinun kuvasi viereen.

Olet ollut poissa aika pitkään. Kymmenen ja puoli kuukautta. Vielä ei ole ihan vuottakaan siitä kun näin sinut viimeisen kerran. Sinun oli paha olla, mutta olit lämmin kun istuit vieressäni, hengitit, hymyilitkin.

Olet tullut monesti kadulla vastaan. Aluksi sydän tuntui kääntyvän rinnassa, kun sinä kävelit kohti, katsoit päin. Eivät ne oikeasti ole olleet sinun näköisiäsi yksikään. Oma mieli kai se vain heijastelee sinun kuviasi tuntemattomien kasvoille, tarttuu hetkeksi siihen kauhunsekaiseen tunteeseen, että se olisit sinä. Nykyään katselen jo levollisemmin kun kävelet ohitse hiukset milloin minkäkin värisinä, katson niin pitkään että vastaantulijan kasvoilla on jo vähän kysyvä ilme. Viimeksi eilen näin sinut rantapolulla, vaaleatukkaisena, ehkä viisitoistavuotiaana, olemuksessa vielä nuoren tytön vauhkoutta. Olit jo kaukana takana kun ikävä nousi palavana, teki vaikeaksi hengittää.

Unissa olet ollut useasti. Kaikki ensimmäiset unet olivat samanlaisia: olit yhtäkkiä taas luonamme, olit vain, et puhunut mitään, ja minä juoksin siskon kanssa halaamaan sinua niiksi kallisarvoisiksi hetkiksi kun olit vielä siinä. Kaikissa syksyn unissa olit lähdössä pois, se oli unien perimmäinen tieto, ettemme saisi pitää sinua luonamme. Vähän aikaa sitten näin kuitenkin unen, jossa sinä olitkin kuin ihmeen kaupalla toipumassa, vaikka varsinkin minä olin pitänyt aivan varmana, ettei mitään toivoa enää ole.

Ehkä unissa aika kulkee taaksepäin. Yö yöltä sinä loitonnut kuolemasi hetkestä, olet elävämpi, terveempi, onnellisempi, ja saamme pitää sinua lähellämme pitempään ja pitempään, kunnes olet taas kokonaan luonamme.

Viimeöisessä unessa oli oikeastaan jo aika karnevalistinen tunnelma. Olimme tulleet isolla joukolla katsomaan sinun hautaasi, siinä oli yhtä sekalaista väkeä kuin hautajaisissa, isän vanhoja sukulaisia, äidin naisystäviä, minun opiskelukavereitani. Kun tulimme hautasi luo, huomasin heti, että valkoinen risti oli hävinnyt jonnekin. Itse asiassa kaikki ristit ja kynttilälyhdyt ja enkelipatsaat oli kasattu yhdelle seinustalle kuin näyttämön kulisseissa tai remontoitavassa asunnossa. Minua vähän hävetti kun olin raahannut sinne niin ison porukan ja sitten paikat olikin ihan levällään. Joku hautausmaan työntekijä huikkasi sivusta selitykseksi, että tässähän oli eilen isot tanssit ja siksi tavarat on siirretty syrjään. Huomasin, että istutusten lomassa tosiaan näkyi vaaleaa tanssiparkettia, oli varmaan ollut hieno ulkoilmalava. Aloimme penkoa ristiäsi seiniin nojailevien ristien joukosta, minä yritin selittää, että se on sellainen jo vähän päältä tummunut, mutta ei sen ryönän seasta mitään löytynyt vaikka isän sedätkin auttoivat etsinnöissä ihan tosissaan.

Sinä olisit osannut nauraa sille.

PS. Illalla en tahtonut saada unta ja heräsin aikaisin. Äsken kuuntelin pitkästä aikaa CMX:ää, "Siivekästä". Ajattelin sinua, enkä itkenyt, vaan hymyilin.

Kun jäljet sotkeutuu liejuun
kaikista vastauksista tahtoo pois
Ole pelottava kuin kevään liekki
Ole kaunis kuin kukkiva puu

Merivirtojen juoksuun
tai tuuleen, sen kirjoitukseen
lennä mieleni lennä
voit mennä, en pelkää ollenkaan

Ja oikea siipi on valkee
ja se vasen musta on
Älä putoa, katso alas
siellä kyllin kauan vietit
mietit miten lopettaa

6 Comments:

Blogger Helmi Junika said...

Jäin sanattomaksi, mutta olisin halunnut kommentoida jotakin. Eipä muuta kuin virtuaalinen rutistus täältä blogimaailman toiselta laidalta.

11:34 ap.  
Blogger Hilla said...

Helmi, kiitos rutistuksesta. Itsekin olen jäänyt paljolti sanattomaksi. Suru on sellainen, että se antautuu sanoitettavaksi vain ajoittain. Jos joku kysyy, mitä surulleni kuuluu (mitä tapahtuu hyvin harvoin, onneksi), niin menen ihan vaikeaksi, koska se on sellainen arka lintu, näyttäytyy kun haluaa, lymyilee paljon, ja silti lentelee jossain sisälläni koko ajan.

Mutta tuon syntymäpäiväkirjeen kirjoittaminen oli minulle tärkeää. Sisko tuli pitkästä aikaa lähemmäs, konkreettisestikin: siirsin hämärässä nurkassa olleen mustavalkoisen valokuvan sänkyni viereen. Siitä sisko nyt katselee minua auringonvaloa hiuksissaan, ja yhtenä iltana minä näin siskon selässä ne siivet, mustan ja valkean.

3:30 ip.  
Anonymous Mk said...

Löysin luoksesi Anin blogin kautta.
Kaunis kirje siskolle, saman ikäisenä kauas muuttaneelle kuin omakin poikani kuollessaan.

Hänetkin näen joskus vastaantulijoisa.
Enkä sittenkään.

Suru on juuri tuollainen arka lintu kuin kuvasit.
Sen on vain annettavana lentää vapaana.

Lämmin ajatus sinulle, kauniiden lauseiden kirjoittajalle.

5:14 ap.  
Anonymous mehtäsielu said...

Voi Hilla kuinka lohdullisen kauniisti kirjoitat. Tuot kaipauksen niin elävänä ja lohdullisena lähelle. Nuo unet ovat lohduttavaia, näkisinpä minäkin sellaisia. Mutta ei: näen vain painajaisia jos näen jotain. Ehkä niiden toisenlaistenkin unien vuoro tulee vielä. Kiitos kauniista kommentistasi.

8:32 ap.  
Blogger Hilla said...

Mk, kiitos ihanasta kommentistasi. Saman kokeneiden sanat ja kokemukset voivat olla ihmeen lohduttavia. Itse itkin syksyllä monta kuumaa helpottavaa kyyneltä Anna-Leena Härkösen Loppuunkäsiteltyä lukiessani.

Mehtäsielu, unet ovat kyllä lahjoja. Minun äitini ei nähnyt kuukausiin mitään unia, ei edes pahoja. Sitten viimein tässä kevättalvella sisko tuli häntä unessa lohduttamaan. Olen varma, että sinunkin painajaisesi vielä muuttuvat, tulee hyviä unia, vaikka sitten vuosien viiveellä.

2:44 ip.  
Anonymous Pankin talkkari said...

Hoksasin kirjoituksesi mehtäsielun kommenteissa, ja tulin kurkkaamaan. Itselläni kuoli veli lokakuussa moottoripyöräonnettomuudessa, 25-vuotiaana.

Tuttuja ajatuksia kaikin puolin. Itsellekin oli yllätys se, kuinka monessa vastaantulevassa ihmisessä veljen on nähnyt - ei niitä ennen ole niin vilissyt! Ihmisen mieli on mutkikas.

Veljen yhtäkkinen poismeno oli shokki, josta vanhemmat eivät ole oikein vielä toipuneet. Olin ymmärtävinäni tekstistäsi, että siskosi uupui sairauteen? Mutta menetys minkälainen hyvänsä, suru vaikuttaa olevan kaikilla samanlainen, eri vaiheineen.

Osaat niin hienosti tulkita tuntojasi ja tekstisi kuulostaa niin tasapainoiselta, että tuntuu oikeastaan hassulta toivottaa voimia ja jaksamista, selvästi pärjäät. Joku jossain sanoi, että kauneinta mitä voit tehdä menetettyäsi läheisen, on elää hänenkin puolestaan. Ehkä niin.

Itse olen kirjoittanut veljen kuolemasta paljon, paljolti senkin vuoksi, että se näytti auttavan äitiä ja isää (mummia ja vaaria). Mutta kyllä kirjoittaminen on toki ollut itsellekin jonkinlaista terapiaa, vähäpuheisena ihmisenä omempi kanava kuin puhepiirit ja kriisiryhmät.


Hyvää kevättä ja kesää sinulle, oli kiva käydä täällä!


Ps. vasta-aloittaneena yliopisto-opiskelijana luin mielenkiinnolla myös ylemmän tekstisi ja kommentit. Eipä ole tullut tuollaisia vielä mietittyä ü

9:07 ap.  

Lähetä kommentti

<< Home