Joogaitku ja joulutähti

Elämäni ensimmäinen joogavuosi kallistuu kohti loppuaan. Tammikuussa olin alkeiskurssilla, tänä viikonloppuna saman opettajan mysore-kurssilla. Nämä joogaviikonloput ovat aivan omansa laisia. Perjantai-iltana on ensimmäinen tunti, sali on täynnä, hengitys kohisee, tehdään kaikki yhteen tahtiin opettajan johdolla, aurinkotervehdykset nousevat ja laskevat kuin aallot kulkisivat salin poikki, hiki virtaa. Sitten on aamuharjoitukset lauantaina ja sunnuntaina. Hiljaisen kaupungin läpi polkeminen on jotenkin hykerryttävää. Kymmenen aikaan harjoitus on ohi, keho rento ja vähän vapiseva, hiki laskeutuu pikku hiljaa, tuntuu ihanalta juoda teetä ja vertailla kolotuksia ja jäykkyyksiä toisten joogien kanssa. Kun pääsee kotiin ja saa vatsaansa lautasellisen kaurapuuroa, on pakko mennä takaisin sänkyyn, maata raukeana veren sykettä ja vilunväristyksiä kuunnellen, viltin alla lämpimässä.

Eilisellä tunnilla opettaja piti meille lootus-seminaarin. Yhteisen seisomasarjan jälkeen venytimme ja painelimme ja kiersimme lonkkiamme niin että teki mieli voihkia ääneen, kun sitkaat lihakset alkoivat sinkua. Oli oikein lystikästä tutkailla omaa kehoaan, huomata taas kuinka toispuoliset lonkat minulla on: oikea jalka kääntyy lootukseen vain kankeasti, vasen taas lumpsahtaa paikoilleen ihan vaivatta. Oikea takareisi taas antaa empimättä myöten venytyksille, vasen jumittaa. Oikea jalkapöytä on kauhean kankea, vasen joustaa mielin määrin. Hauskaa olla monipuolisesti epäsymmetrinen! Olkapäät sentään kipeytyvät vuoron perään, nyt on oikean vuoro vihloa ilkeästi.

Kun aloitimme loppurentoutuksen, tiesin jo villasukkia jalkaan vetäessä, että minua alkaa itkettää. Ensin nousivat kyyneleet silmiin. Avasin silmät, katselin katon metalliputkia, yritin rentouttaa vatsalihaksia, jotka supistelivat itkua enteillen. Sitten nyyhytykset alkoivat purkautua suustani. En voinut enää pysyä makuulla, nousin istumaan ja itkin ääneen. Tunsin että opettaja tuli siihen eteeni ja sanoi, että ei mitään hätää, se tulee ja se menee. Itkua tuli vähän aikaa ihanalla vastaanpanemattomalla voimalla, ja sitten pyyhin nenäni ja hymyilin surkeana opettajalle. Pukuhuoneessa kädet ja jalat tärisi ja mietin vähän, miten pääsen hoipertelemaan kotiin. Mieli oli kuitenkin aivan tyyni ja rento, kun taluttelin pyörääni pimeän kaupungin läpi, ratapihan ylitse, kirkkopuiston ja suuren joulukuusen ohi, harjun reunaa kotikadulle.

Tajusin vasta vähän myöhemmin, että itkuun ei liittynyt yhtään ajatusta. Minulla ei ollut vähääkään surullinen tai surkea olo. Mutta minun kehoni oli lämmin ja turvassa, minä olin kuunnellut sitä ja etsinyt siitä kipeitä kohtia ja valmis päästämään sen rennoksi, ja minun kehoni tiesi paremmin kuin minä itse, että minun piti saada itkeä syvä, ylitsepyyhkivä itku.

Sisko kuoli tasan puoli vuotta sitten. Tänään, heti kun hämärä alkoi painautua ikkunoita vasten, sytytin keittiöön joulutähden, sellaisen oikean, oranssin paperitähden, jossa on pitkät, erimittaiset sakarat, ja ainoa oikea joulutähden valo, oranssinhehkuinen. Käänsin kaikki jääkaapin päällä olevat eläimet vaeltamaan kohti tähteä. Ensimmäisenä on huovasta tehty pääsiäistipu oikea siipi tähteä kohti kohotettuna, ja sen perässä kaksi kylpyankkaa ja yksi saippua-ankka, punapäinen muovinorsu, viisi maatuskaa ja yksi vihreä muovikauriin pää. Ne kaikki katsovat toiveikkaina suurta hehkuvaa tähteä.