Kaksoiselämää
Ehdin olla taas monta päivää "luolassa, hämärässä, / syvälle onkaloihini eksyneenä". Pidättelin itkua kävellessäni kotiin tai töihin, iltakävelyllä päästin kyyneleet poskille asti. Valmistauduin taas parin-kolmen kuukauden luolasielu-elämään, jossa mielen yllä on vuoren kokoinen kiven paino, jäsenissä kivipunnukset, päässä tyhjää kaikuva aukko, joka täyttyy ilkeistä kuiskauksista ja syyttävistä äänistä. Torstai-iltana puhkesin parkumaan keittiössä kurjaa sieluani. Perjantaina menin töihin yhdeltätoista ja luin työkoneellani viisi tuntia erään äitiharjoittelijan blogia. Kotona halusin heti viltin alle, nukuin päiväunia ja yhdentoista tunnin yöunia ja niiden päälle iltapäiväunia niin että paikat oli kaikesta makaamisesta kipeät. Ja ajattelin maaliskuuta, kuinka pitkä matka sinne olisi, kuinka kipeäksi kyljet ehtivätkään tulla kahden kuukauden makaamisesta.
Ja sitten: ihmeparantuminen lauantai-iltana! Elämäni lyhyin, viiden päivän masennusjakso! Sunnuntaina olin neljän ja puolen tunnin yöunien jälkeen täydessä iskussa. Pesin pyykkiä, kävin työhuoneella valmistelemassa maanantain opetusta, menin joogatunnille, laitoin Niksun kanssa tofu-pataa, kirjoitin Hillaa. Ja katso, maanantai-aamun koittaessa ne samat kirjat ja paperit, jotka vielä perjantaina lamauttivat minut kauhusta, olivat kuin sulaa vahaa käsissäni; valmistelin kalvot suit ja sait, pulisin luentoni kuin kevätpuronen ja muokkailin tutkimussuunnitelmaani tuosta noin vain aamupäivän ratoksi. Siis samaista tekstiä, jonka lukeminen tai pelkkä ajatteleminenkin sai minut vain hetki sitten suunnittelemaan pakoa jonnekin kauas pois.
Minulla on kaksi elämää. Tai oikeastaan elämiä on yksi, mutta sitä elää kaksi erilaista Hillaa. Toista pääsääntöisesti itkettää, pelottaa ja ahdistaa, toinen taas laulelee kun kaikki (siis ihan kaikki) on pääsääntöisesti kivaa. Ei ehdi perkules ainakaan kyllästymään. Sitä minä vain jaksan ihmetellä, miten täsmälleen samat ulkoiset olosuhteet voivat näyttäytyä minulle sieluntilasta riippuen joko erittäin tyydyttävinä tai sitten täydellistä tuhoa enteilevinä. Siis kysyn vaan, että missäköhän välissä se objektiivinen totuus Hillan elämästä oikein lymyilee. Mutta ehkä tämä elämän polku sitten vain on auttamattoman kaksisuuntainen ja kaistoja vailla.
Ja sitten: ihmeparantuminen lauantai-iltana! Elämäni lyhyin, viiden päivän masennusjakso! Sunnuntaina olin neljän ja puolen tunnin yöunien jälkeen täydessä iskussa. Pesin pyykkiä, kävin työhuoneella valmistelemassa maanantain opetusta, menin joogatunnille, laitoin Niksun kanssa tofu-pataa, kirjoitin Hillaa. Ja katso, maanantai-aamun koittaessa ne samat kirjat ja paperit, jotka vielä perjantaina lamauttivat minut kauhusta, olivat kuin sulaa vahaa käsissäni; valmistelin kalvot suit ja sait, pulisin luentoni kuin kevätpuronen ja muokkailin tutkimussuunnitelmaani tuosta noin vain aamupäivän ratoksi. Siis samaista tekstiä, jonka lukeminen tai pelkkä ajatteleminenkin sai minut vain hetki sitten suunnittelemaan pakoa jonnekin kauas pois.
Minulla on kaksi elämää. Tai oikeastaan elämiä on yksi, mutta sitä elää kaksi erilaista Hillaa. Toista pääsääntöisesti itkettää, pelottaa ja ahdistaa, toinen taas laulelee kun kaikki (siis ihan kaikki) on pääsääntöisesti kivaa. Ei ehdi perkules ainakaan kyllästymään. Sitä minä vain jaksan ihmetellä, miten täsmälleen samat ulkoiset olosuhteet voivat näyttäytyä minulle sieluntilasta riippuen joko erittäin tyydyttävinä tai sitten täydellistä tuhoa enteilevinä. Siis kysyn vaan, että missäköhän välissä se objektiivinen totuus Hillan elämästä oikein lymyilee. Mutta ehkä tämä elämän polku sitten vain on auttamattoman kaksisuuntainen ja kaistoja vailla.
posted by Hilla at 8:25 ip.
6 Comments:
Oho, luin sun innoittamanasi melkein koko äitiharjoittelijan läpi äsken.
Kuinka kummallista. Minä juuri äsken itkin saunassa samanlaisia tunnelmia ja kuvittelin tuttuun tapaani olevani aaiinoa maailmassa. Ehkä tämän masennusillan jälkeen tulee taas riemuinen huominen. Kiitos, että osaat sanoittaa sellaista, mikä itselläni tuntuu pakahtuvan sisuuksiin kun en löydä sanoja.
Hienoa, että selätit masennuksen viiden päivän jälkeen. Toivon mukaan tämä talvi on sinulle armollisempi ja tuskat tarjoillaan vastakin pienempinä annoksina.
Ja hei! Suurkiitos äitiharjoittelijan linkkaamisesta! Nyt ei tarvitsekaan miettiä, mitä teen tänään vapaahetkinäni. Nauliuduin jo tekstin ääreen, mutta nyt on pakko lähteä puuron keittoon. jgt mmn M N, sanoo Isla.
qtea, eikös olekin mainio tapaus tuo äitiharjoittelija. Pitäisi varmaan käydä siellä paikan päällä kertomassa, että sillä on uusia faneja :)
Anonyymi, olen itse saanut huomata, että kohtalotovereita on paljon enemmän kuin arvaisikaan. Itse löysin yhden viikko sitten kotisaunan lauteilta, täydeksi yllätyksekseni. Moni taapertaja täällä kompuroi, kyllä se tieto ainakin välillä vähän helpottaa omaa oloa.
Sanni, minäkin ottaisin masennuspuuro-annokseni mieluiten pienempinä annoksina, kiitos! Terveiset sille pienelle puuronsyöjälle, toivottavasti menee alas tuskattomasti :)
Hei! Täällä on myös yksi Äitiharjoittelija-fani: vuoroin itkettää, vuoroin naurattaa, "kuin meidän elämästä"!
Marleena naapurista
Kiitos blogistasi ja kirjoituksistasi! Elämäsi vaikuttaa paikoin tutulta, oikeastaan löysinkin tänne, kun googlettelin ajatukset ovat kuin aaltoja -ajatuksia, mutta löysin paljon muitakin itsellesi läheisiä asioita (jooga, kirjallisuus jne.), joista kirjoitat aivan mahtavasti!
Meri
Lähetä kommentti
<< Home