Yösilmät

Vuoden vaihteen molemmin puolin maailma on kuin matala vati, jonka pohjalla me ihmiset kävelemme. Auringon valo kajastaa maailman reunojen yli, pohjalle yltämättä.

Joululomalla kävimme kävelyllä muinaisella Raumojärvellä, joka on kuivatettu pelloiksi vuosikymmeniä sitten. Peltoaukean laidalla taivas oli keltainen, vittikon risut piirtyivät sitä vasten mustina ja epätodellisen tarkkoina. Kuljimme erilaisilla kokoonpanoilla: isä, minä, äidin sisko, minun sisko ja lanko; isä, minä, Niksu, sisko ja lanko; isä ja lanko; isä ja minä. Ja jokaisessa seurueessa oli mukana minun uusi pikkuveljeni, kiiltäväturkkinen, lepakkokorvainen, mustakyntinen Unna. Silmien päällä sillä on ruskeat paimenkoiran täplät, yösilmät, niin saamelaiset ovat niitä kutsuneet, niillä voi vahtia pimeässäkin.

Kaikkein eniten minulla on ollut joulun jälkeen ikävä Unnaa, koiran iloa, kun se tulee pihalle vastaan ja on niin onnellinen jälleennäkemisestä, että heittäytyy selälleen jalkoihin ja uikuttaa vähän, ja sisällä juoksee pirtissä ympyrää, kun on niin kivaa kun on sisko kylässä. Tämä maailma olisi kyllä ihme paikka, jos ihmiset osaisivat mennä toistensa luo niin kuin koirat osaavat, ainakin tuollaiset riehakkaat pentukoirat, jotka ovat villinä ilosta kun lauma on koossa.

Etukäteen ajattelin, että minä saatan läkähtyä suruun jouluna. Ajattelin, että olen paljon kahdestaan siskon kanssa, sen elävän, jonka kanssa minä osaan parhaiten itkeä, ja sen kuolleen, jota minä itken, maailman ihanimpien siskojen. Mutta joulu olikin puuhakas ja sosiaalinen, kuljin äidin ja isän väliä ja tein laatikoita ja joulusiivoja ja rosolleja kahteen huusholliin, nukuin äitin vieressä, Niksun vieressä, Muunmaanmustikan vieressä ja pari yötä vanhassa lapsuudensängyssäni, joka oli sijoitettu tädin ja sen miehen parisängyn jalkopäähän. Siihen nukahtaessa ei ollut kolmekymppinen olo. Yhtenä yönä joulun jälkeen, kun kaikki muut vieraat olivat jo lähteneet ja minua alkoi pelottaa tyhjässä yläkerrassa, harkitsin hetken myös isän viereen menemistä, mutta päätin sitten kuitenkin osata nukkua yksin.

Jouluaattona oli kova tuuli. Liukastelimme hautausmaan kaljamaisilla käytävillä, yritimme saada hautakynttilät syttymään varastorakennuksen suojissa. Ja sitten me seisoimme kaikki siinä valkean ristin edessä, lohduttomina, ja tuuli puhalsi kynttilän toisensa jälkeen sammuksiin, ja se oli melkein liikaa, kunnes isä antoi kaikille käskyn tehdä lumipalloja. Itkuisina aloimme kaapia kovaa, rakeista lunta. Minä raavin melkein kaikki lumet siskon naapurin, erään jääkärivänrikin kynttilättömältä haudalta, tuntui ihanalta että sai tehdä edes jotain, ja pallot kasattiin ristin juureen puolikaareen, lumilyhdyksi, suojaksi liekeille, eivätkä ne enää sammuneet, vaan hohtivat kauniisti lumiseinämää vasten. Kun käännyimme katsomaan hautaa paluumatkalla autolle, näytti kuin se olisi leijunut vähän ilmassa, maan kamaran yläpuolella.