Serotoniinivirrat
Voin paikantaa päivälleen, melkeinpä tunnilleen sen kohdan, jossa serotoniini alkaa virrata. Olen kai ennenkin verrannut sitä vereen, joka sykkii takaisin puutuneeseen jäseneen. Ensimmäisenä yönä se vie uneni. Ajatuksia on liian paljon, että ne peittyisivät unen pinnan alle. Kuuntelen, miten elämä virtaa kohisten takaisin.
Lyhyen unen jälkeen seuraavana päivänä on krapulainen olo, mutta voin paremmin kuin viikkoihin. Aineenvaihdunta vilkastuu, ruokahalu kasvaa. Minun tulee oikea nälkä muutaman tunnin välein. Makeanhimo ei lopu ihan veitsellä leikaten, mutten enää tarvitse joka päivä sokeria, tärkkelyssiirappia ja elintarvikevärejä.
Yksi ensimmäisistä serotoniinin ehtymisen merkeistä on se, etten enää löydä mitään päällepantavaa. Vaatteeni muuttuvat mykiksi ja vieraiksi, yksikään niistä ei kutsu minua pukeutumaan. Kuljen samoissa paidoissa ja housuissa päiväkausia, koska kun kerran olen saanut jotain päälleni, asukokonaisuuden vaihtaminen tuntuu hirvittävältä ponnistukselta.
Serotoniinin taas virratessa vaatteeni nousevat ylös hiljaisesta haudastaan. Saatan jo illalla nukkumaan mennessäni hekumoida ajattelemalla, mitä kivaa laitan seuraavana päivänä päälleni. Pyykkikorin pohjalla maanneet tunkkaiset paidat pääsevät pesuun ja narulle kuivumaan, niihin tarttuu kevätyön tuoksu. Toinen ihoni herää eloon.
Ja se syyllisyyden ja itseinhon vuori, joka on maannut päälläni viikkoja, kuukausia, vain katoaa. Se, joka on ollut niin kiveä ja lyijyä ja totta, haihtuu kuin ei koskaan olisi ollutkaan. Kestää hetken tottua siihen, kuinka kevyttä on liikuttaa itseään. Voin nousta sängystäni, astua päivän virtaan tietäen, että se kuljettaa minut illan poukamaan kuin korkin, kaarnaveneen, veden pintaan pudonneen lehden.
Kunnes se ei taas kannakaan minua, kunnes alan vääjämäätä muuttua raskaammaksi, vajota.
Olen ensimmäistä kertaa miettinyt, kuinka sietämättömän korskea kenties olisin, jos en välillä eläisi luolaelämääni. Iloisten virtojen päivinä kuuntelen joskus kummissani, kuinka äänekäs osaankaan olla, kuinka oikeassa kuvittelen olevani. Mitä minä tietäisin mistään, jos en tietäisi, miltä tuntuu, kun sanat vaikenevat, lentävät pois, ja mieli on kuin tyhjä lintulauta. Miten minä silloin osaisin olla kävelemättä niiden yli, jotka makaavat aivan hiljaa, koettavat kaivautua kuivien lehtien hataraan pesään, näkemättä horisontin ylitse?
Lyhyen unen jälkeen seuraavana päivänä on krapulainen olo, mutta voin paremmin kuin viikkoihin. Aineenvaihdunta vilkastuu, ruokahalu kasvaa. Minun tulee oikea nälkä muutaman tunnin välein. Makeanhimo ei lopu ihan veitsellä leikaten, mutten enää tarvitse joka päivä sokeria, tärkkelyssiirappia ja elintarvikevärejä.
Yksi ensimmäisistä serotoniinin ehtymisen merkeistä on se, etten enää löydä mitään päällepantavaa. Vaatteeni muuttuvat mykiksi ja vieraiksi, yksikään niistä ei kutsu minua pukeutumaan. Kuljen samoissa paidoissa ja housuissa päiväkausia, koska kun kerran olen saanut jotain päälleni, asukokonaisuuden vaihtaminen tuntuu hirvittävältä ponnistukselta.
Serotoniinin taas virratessa vaatteeni nousevat ylös hiljaisesta haudastaan. Saatan jo illalla nukkumaan mennessäni hekumoida ajattelemalla, mitä kivaa laitan seuraavana päivänä päälleni. Pyykkikorin pohjalla maanneet tunkkaiset paidat pääsevät pesuun ja narulle kuivumaan, niihin tarttuu kevätyön tuoksu. Toinen ihoni herää eloon.
Ja se syyllisyyden ja itseinhon vuori, joka on maannut päälläni viikkoja, kuukausia, vain katoaa. Se, joka on ollut niin kiveä ja lyijyä ja totta, haihtuu kuin ei koskaan olisi ollutkaan. Kestää hetken tottua siihen, kuinka kevyttä on liikuttaa itseään. Voin nousta sängystäni, astua päivän virtaan tietäen, että se kuljettaa minut illan poukamaan kuin korkin, kaarnaveneen, veden pintaan pudonneen lehden.
Kunnes se ei taas kannakaan minua, kunnes alan vääjämäätä muuttua raskaammaksi, vajota.
Olen ensimmäistä kertaa miettinyt, kuinka sietämättömän korskea kenties olisin, jos en välillä eläisi luolaelämääni. Iloisten virtojen päivinä kuuntelen joskus kummissani, kuinka äänekäs osaankaan olla, kuinka oikeassa kuvittelen olevani. Mitä minä tietäisin mistään, jos en tietäisi, miltä tuntuu, kun sanat vaikenevat, lentävät pois, ja mieli on kuin tyhjä lintulauta. Miten minä silloin osaisin olla kävelemättä niiden yli, jotka makaavat aivan hiljaa, koettavat kaivautua kuivien lehtien hataraan pesään, näkemättä horisontin ylitse?
posted by Hilla at 9:16 ip.
4 Comments:
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Hei Hilla,
sää oot kyllä vähän semmonen pingviini joka välillä sukeltelee aivan huikean sulavasti viuh vaan ja sitten töpöttelee kömpelösti siivet tökköinä ja muksahtelee kumoon. Kahdenlaisissa elementeissä eläen, ihan eri oloisena - ainakin pääsi sisällä..!
Mulle oot kuitenkin aina ihana sankari murmeli. Hyvä kuulla että iloa pilkahtelee.
Pusu tunturista.
MuunMaanMustikka
Rakas Mustikka, niin oonki ihan pingviini, nyt taas iloinen sellainen. Ja kiitos oikeinkirjoitusvinkistä! Pusu!
Niin. Kiitos tästä! Tunnistin omikseni tuon vaateasian ja tuon äkisti itsensä toisesta näkökulmasta kuulemisen iloisen minä osaan -tohotuksen keskellä. Joskus sitä oikein kauhistuu siitä, miten erilaisia asioita on sovitettava samaan nahkaan. Joskus se taas herättää silkkaa riemastusta...
Olen kyllä huomannut, että yhtä minun on vaikeaa tämän kaiken takia ymmärtää: niitä, jotka ovat tasaisen pinnalla tai tasaisen pinnan alla. Se, ettei joku muuttele niin kovasti - sellaista ei oikein pysty tajuamaan. Millaiselta tuntuisi vakaus?
Halaus sinulle! Olen monesti katsellut albumistani, kuinka iloiselta näytät yhdessä kuvassa, joka minulla sinusta on, ja ajatellut, ettet voi olla pulpahtelematta pintaan, kaikessa siinä elämänilossasi.
Lähetä kommentti
<< Home