Helsingin ihmeet
Vietin pitkän viikonlopun Helsingissä. Rautatieasemalla tunsin itseni araksi maalaiseksi, joka ei ole ihan varma, millä ratikalla pääsee Vallilaan. Ylitin aseman ohi kulkevan pyörätien ihmetellen, että sitä pitkin poljin kuusi vuotta edestakaisin, milloin sohjossa, milloin auringon kuumentamalla asfaltilla. Helsingin kadut ja kolkat ovat minulle outo yhdistelmä tuttuutta, entistä arkea, ja toisaalta vieraaksi muuttunutta, yhä harvemmiksi käyneiden viikonloppureissujen erityislaatuisuutta.
Häkellyttävin oli kenties perjantainen vierailu Kuusiluotoon, jonne jalkauduin yhden vuoden ja yhdeksän kuukauden tauon jälkeen. Kuusiluodon paroni oli ihan ennallaan, pysähteli puhumattomana tuijottelemaan kiikariinsa, kiipesi kottaraisten pöntöille rennoin ottein ja esitteli satunnaiselle ohikulkijalle Helsingin rantojen viimeistä kalavajaa isännän ylpeydellä. Kuusiluodon kalliot, polut ja itse huvilakin olivat entisillä paikoillaan, mitä nyt keittiö oli uudessa keltaisessa maalissaan lähes tunnistamaton. Mutta jokin oli muuttunut, jokin haikeus pyrki ylöspäin kun kiersin sinisen salin, talvikeittiön ja peräkamarin, avaran hiljaisen vintin ja kolkon vinttihuoneen. Piti mennä laiturin päähän hetkeksi itkemään, sillä astuin niihin huoneisiin ensimmäistä kertaa siskon kuoleman jälkeen.
Helsinki on ihana. Ja minulle on vuosi vuodelta selvempää, etten halua enää asua siellä. Mitä harvemmin käyn, sitä täydemmin rinnoin nautin urbaanin elämän iloista. Lauantaina haltioiduin Satu Silvon elävän ravinnon ja kasvisruoan ravintolasta. Miten ihmeessä olen voinut majailla pari vuotta muutaman korttelin päässä käymättä kertaakaan siellä syömässä? Sunnuntai-aamupäivän brunssi Ekbergin ulkopöydässä venyi parituntiseksi päivänpaistatteluksi, joka jatkui luontevasti verkkaisena kiertelynä Hietalahden iki-ihanalla kirppiksellä. Mukaan tarttui norsunmuotoinen suitsuketeline, vanhat verhot (suuria oransseja kukkia sinisellä pohjalla) sekä euron kesähamonen, joiden kanssa suuntasin Kaisaniemeen hillumaan muiden Maailmankyläläisten kanssa. Kotimatkalla junassa huomasin, että olin päivän aikana polttanut kasvoni auringossa.
Ei, ei tuollaista sunnuntai-päivää voi viettää Sisä-Suomessa, eikä muuten Torniossakaan.
Kotiinpaluu sunnuntai-illan pehmeässä valossa tuntui siltä kuin olisi pitkän päivän jälkeen laskeutunut viileään veteen. Asemalla odotti pellavatukkainen poika vanhan pyöränsä selässä. Kadut Harakanpesän lähellä olivat tyhjiä, mitä nyt pitkäkarvainen kissa tuli meitä tervehtimään. Kotipihassa vuohenjuuret olivat aukaisseet keltaiset kukintonsa ja lemmikit, surun kukkaset, katselivat ruohon lomasta ihmeen kirkkaansinisin silmin.
Häkellyttävin oli kenties perjantainen vierailu Kuusiluotoon, jonne jalkauduin yhden vuoden ja yhdeksän kuukauden tauon jälkeen. Kuusiluodon paroni oli ihan ennallaan, pysähteli puhumattomana tuijottelemaan kiikariinsa, kiipesi kottaraisten pöntöille rennoin ottein ja esitteli satunnaiselle ohikulkijalle Helsingin rantojen viimeistä kalavajaa isännän ylpeydellä. Kuusiluodon kalliot, polut ja itse huvilakin olivat entisillä paikoillaan, mitä nyt keittiö oli uudessa keltaisessa maalissaan lähes tunnistamaton. Mutta jokin oli muuttunut, jokin haikeus pyrki ylöspäin kun kiersin sinisen salin, talvikeittiön ja peräkamarin, avaran hiljaisen vintin ja kolkon vinttihuoneen. Piti mennä laiturin päähän hetkeksi itkemään, sillä astuin niihin huoneisiin ensimmäistä kertaa siskon kuoleman jälkeen.
Helsinki on ihana. Ja minulle on vuosi vuodelta selvempää, etten halua enää asua siellä. Mitä harvemmin käyn, sitä täydemmin rinnoin nautin urbaanin elämän iloista. Lauantaina haltioiduin Satu Silvon elävän ravinnon ja kasvisruoan ravintolasta. Miten ihmeessä olen voinut majailla pari vuotta muutaman korttelin päässä käymättä kertaakaan siellä syömässä? Sunnuntai-aamupäivän brunssi Ekbergin ulkopöydässä venyi parituntiseksi päivänpaistatteluksi, joka jatkui luontevasti verkkaisena kiertelynä Hietalahden iki-ihanalla kirppiksellä. Mukaan tarttui norsunmuotoinen suitsuketeline, vanhat verhot (suuria oransseja kukkia sinisellä pohjalla) sekä euron kesähamonen, joiden kanssa suuntasin Kaisaniemeen hillumaan muiden Maailmankyläläisten kanssa. Kotimatkalla junassa huomasin, että olin päivän aikana polttanut kasvoni auringossa.
Ei, ei tuollaista sunnuntai-päivää voi viettää Sisä-Suomessa, eikä muuten Torniossakaan.
Kotiinpaluu sunnuntai-illan pehmeässä valossa tuntui siltä kuin olisi pitkän päivän jälkeen laskeutunut viileään veteen. Asemalla odotti pellavatukkainen poika vanhan pyöränsä selässä. Kadut Harakanpesän lähellä olivat tyhjiä, mitä nyt pitkäkarvainen kissa tuli meitä tervehtimään. Kotipihassa vuohenjuuret olivat aukaisseet keltaiset kukintonsa ja lemmikit, surun kukkaset, katselivat ruohon lomasta ihmeen kirkkaansinisin silmin.
posted by Hilla at 9:55 ip.
4 Comments:
Voihan voikukka!
Saamenmaassa, tunturissa, lumi vasta sulaa... laa laa...
On jo kuitenkin valoisaa läpi yön. Mahtavaa valonaikaa, vaikka vielä ei edes viherrä. Tuleks tänne ylös juhannukseksi?! Saattasimma saunoa teän mökillä..!
Ihanaa kuulla että sulla on ollut ihanaa! Joo, Helsinki on tosiaan samalla niin tuttu ja vieraasti uusi, silloin kun sinne sattuu.
Pus pus,
Mustikanvarpu
Hei kultainen, en kerennyt sunnuntaina yhteiseen aamuhetkeen, mikä harmitti vietävästi jälkeen päin.
Viihdytin aamupäivän äitiä ja pyöräilin sen perässä naisten kymppiä - koitin saada äitin kiinni, että hän olisi voinut jättää mulle ylimääräisiä kamppeitaan. Vaikka kuinka hiessä poljin, en saanut. Vasta maalissa näin, juoksemassa viiden kilon ylimääräisen lastin kanssa, onnellisena.
Ihanaa viikonloppua, Sisä-Suomen ihmeitä!
P
Minä tunnen itseni ulkomaalaiseksi, suomalaiseksi. Iltaisin elän toivossa, että pimeys ei tällä kertaa peittäisi kesäyön valoa - turhaanko? Mutta ei aikaakaan, kun Harakanpesän rappuset narisevat taas allani ja oloni on yhtä suurta oranssia kukkaa. Sinisellä pohjalla.
Lämpöisiä terveisiä Sisä-Suomeen täältä Sisä-Euroopasta,
Pikki.
Mustikkainen, voi hassua, että siellä tosiaan on vielä lunta. Minä aloitin toissapäivänä bikinikauden ja sain lotrata aurinkorasvan kanssa ihan tosissani, etten olisi polttanut läpikuultavankalpeaa ihoani... Pohjoisen loputonta valoa olisi kyllä sieluahuikaisevaa tulla näkemään keskikesäksi, mutta meinaan jäädä tänne etelämmäs, maailman parhaille silokallioille erään sullekin tutun saaren pohjoiskärkeen.
Voi Bea, sua olis ollut hyvä nähdä, mutta nähdään varmasti toiste. Kiitos riemastuttavasta äiti-tytär-kuvaelmastasi!
Pikki-pieni, arvaa mitä? Kun laitoin ylleni Hietsun kirppikseltä ostetun hameen, Niksu sanoi, että "tuo on ihan Pikkimäinen vaate", ja se on ihan totta. :) Muista, että Sisä-Euroopan pimeissä öissä oma tenhonsa, ja että pohjoista valoa kyllä riittää vielä lukemattomiksi tuleviksi alkukesien öiksi.
Lähetä kommentti
<< Home