Vaihtolämpöinen mieli

Miten elämä voi välillä olla näin kivaa? Tai siis miten se voi välillä olla niin karseaa kun se oikeasti on näin kivaa? Tai siis miten se voi oikeasti tuntua välillä niin saatanan karsealta ja välillä niin vitun kivalta, vaikka se on koko ajan tämä sama pikku elämä?

Tiedän, että asialla on hyvin paljon tekemistä aivojeni serotoniinitasojen kanssa, joiden vaihteluun minulla on perinnöllinen taipumus. Tiedän myös, että näkemys on perin subjektiivinen, mutta koko maailma tuntuu oikeasti nousevan ja kaatuvan minun välittäjäaineideni mukana. Siis silloin kun minulla on kivaa, kaikilla muillakin ihmisillä näyttää olevan asiat enemmän tai vähemmän hyvin, ja silloin kun minulla ei ole kivaa, koko ihmiskunta tai ainakin minun lähipiirini näyttää kulkevan kohti vääjäämätöntä tuhoa ja kadotusta.

Minulla on kestänyt vuosikausia (tarkemmin sanottuna viitisentoista vuotta) päästä perille oman mieleni mekaniikasta. Nykyään tunnen sen aika hyvin, mutta se jyrää vääjämättömästi kaiken järjen ja tiedostamisen. Vaikka minä tiedän, että paskojen kuukausien jälkeen minä saan takaisin voimani ja itsetuntoni ja elämäniloni, niinä paskoina kuukausina peli tuntuu peruuttamattomasti menetetyltä. Onnellisten ja vahvojen juna meni jo, ja minä pääsen korkeintaan joidenkin spitaalisten vankkureiden perälaudalle roikkumaan.

Ja sitten, tsuida duida, aurinko tulee esiin pilven takaa, ja päivien pyörät alkavat pyöriä iloisesti kuin kirkasväriset karusellit. Kaikella on taas merkityksensä, minä olen täynnä näkemyksiä ja ideoita ja laulunpätkiä ja hassuja juttuja ja viisaita neuvoja ja väkeviä tunteita ja toimintatarmoa. Välillä kuuntelen itseäni ihan monttu auki että mistä tuolla tytöllä oikein riittää tuota virtaa ja juttua. Menen ihmisiä päin auki ja hymyilevänä, saan kaikki nauramaan ja olen omastakin mielestäni melkoisen hyvä tyyppi. Tätä lystiä kestää sitten puolisen vuotta ja vot, on taas aika lyödä kanveesiin itseinhon ja kokovartalolamaannuksen kaatamana.

Olen viime aikoina miettinyt, miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua. Psykiatrit tarjoavat estoa ja tasaajaa ja nostoa kemiallisin keinoin, äidin miesystävä kehottaa syömään tanakan annoksen E-EPAA. Kumpikaan vaihtoehdoista ei ole heilauttanut viisareitani suuntaan eikä toiseen. Terapiaakin on kokeiltu (eittämättä vähän vääränlaista), ja sitä tekisi ehkä mieli kokeilla vähän toisista lähtökohdista uudelleen. Sitten on vielä zeniläinen vaihtoehto: hyväksyä koko setti sellaisenaan ja lopettaa hanttiin paneminen. Minä en ole koskaan ollut vaaraksi itselleni enkä muille, ja tietty määrä kärsimystä nyt vain kuuluu elämään, ja minun tapauksessani sen kääntöpuolena on sitten isolla kauhalla annosteltua kivaa.

Minulla oli muistaakseni joku pointti mielessäni, kun aloin suoltaa tätä, mutta en oikein saa siitä enää kiinni. Ehkä se oli tiivistetysti tämä: jee, on niin kivaa olla ihminen!