On taas kevät
Kävin kävelyllä. Pää oli täynnä kaihertavia ajatuksia kaikesta siitä, mitä pitäisi tehdä ja siitä, mikä on jäänyt tekemättä. Harjoittelin irti päästämistä. Koitin keskittyä askeliini ja siihen, mitä oli siinä ympärilläni.
Pehmeävaloinen kevätilta, lahdelleen palanneiden lokkien valkeus ja huudot, pajunkissojen hohde aurinkoa vasten. Roskia kukkivat polunvarret. Järven sinertävä jääkansi, latujen jäljet vaaleina kohoumina sen pinnassa. Puiden tyhjyys, joka päästää vielä koko taivaan lävitseen. Vesirajan kivien täydellinen tyyneys.
Se jättömaalle unohtunut lampare, jonka luo kuljin silloin, kun sisko oli toista päivää kadoksissa, poissa jo, vaikka en sitä vielä halunnut uskoa.
Se lintutorni, josta katselin silkkiuikkujen soidinta toisena keväänä, sydän palaen. Se rinne, jolla kuljin marraskuun sysipimeässä, sydän palaen. Niin monta keskenmennyttä rakkautta tässäkin maisemassa.
On taas se vuodenaika, joka saa menneet keväät virtaamaan lävitseni. Lapsuuden kevään, hyppynarun napsahdukset asfalttiin. 17-vuotiaan kevääni, jona tulin toisesta maasta käymään kotona, josta olin jo irtoamassa. Kevään, jona täytin 24, villin matkan pohjoiseen, humalan ja hurjastelun, kuinka nuori vielä olinkaan silloin.
Ja nyt olen 33-vuotias, taas on kevät, taas kuiva asfaltti paljastuu lumen alta, tomu kohoaa ilmaan, aamut ovat täynnä pakahduttavaa valoa, ja kaikki on kesken, aina, sillä ei ole olemassa sellaista perillepääsyä, jota kuvittelemme.
Ja kaikki saa olla niin kuin se on.
Pehmeävaloinen kevätilta, lahdelleen palanneiden lokkien valkeus ja huudot, pajunkissojen hohde aurinkoa vasten. Roskia kukkivat polunvarret. Järven sinertävä jääkansi, latujen jäljet vaaleina kohoumina sen pinnassa. Puiden tyhjyys, joka päästää vielä koko taivaan lävitseen. Vesirajan kivien täydellinen tyyneys.
Se jättömaalle unohtunut lampare, jonka luo kuljin silloin, kun sisko oli toista päivää kadoksissa, poissa jo, vaikka en sitä vielä halunnut uskoa.
Se lintutorni, josta katselin silkkiuikkujen soidinta toisena keväänä, sydän palaen. Se rinne, jolla kuljin marraskuun sysipimeässä, sydän palaen. Niin monta keskenmennyttä rakkautta tässäkin maisemassa.
On taas se vuodenaika, joka saa menneet keväät virtaamaan lävitseni. Lapsuuden kevään, hyppynarun napsahdukset asfalttiin. 17-vuotiaan kevääni, jona tulin toisesta maasta käymään kotona, josta olin jo irtoamassa. Kevään, jona täytin 24, villin matkan pohjoiseen, humalan ja hurjastelun, kuinka nuori vielä olinkaan silloin.
Ja nyt olen 33-vuotias, taas on kevät, taas kuiva asfaltti paljastuu lumen alta, tomu kohoaa ilmaan, aamut ovat täynnä pakahduttavaa valoa, ja kaikki on kesken, aina, sillä ei ole olemassa sellaista perillepääsyä, jota kuvittelemme.
Ja kaikki saa olla niin kuin se on.
posted by Hilla at 9:21 ip.
4 Comments:
Minulla tuli sinua Hilla niin kovasti ikävä!!! Sitä kun on niin kovasti keskonen vielä 33-vuotiaanakin... Voi voi, eilen mulla oli oman uuden sooloni esitys ja karkasin masennukseen kesken kaiken, siinä yleisön edessä... Eihän he sitä huomanneet, jatkoin vain, mutta olin vakuuttunut siitä että koko homma olikin ihan täyttä... hmm... peetä. Hohhoi. Enkä sitten osannut ollenkaan ajatella että ehkä siitä tykättiinkin ihan vilpittömästi! Ja melkien pyysin anteeksi kaikilta jotka tuli mua kiittelemään... Ja itkin illalla niin lohduttomasti etten lakannut sitten millään ennen kuin K. kiikutti mut ulos kävelylle sumuyöhön ja sain itseni ulos pahimmasta möhötunnelista. Ja sitten tänä aamuna, sain kirjeen että se esitys voittikin 'Encouragement Prize:n' ja mun halutaan esiintyvän uudelleen myös festareitten toisella kierroksella... Siis nämä mielen ja sielun maisemat on kyllä niin hämmentäviä!!! Ja tämäkin on ihan väärä paikka kirjoittaa juuri tästä mutta... no joo. Yhtäkkiä täälläkin on 23 astetta lämmintä kylmien viikkojen jälkeen joten voin ainakin todeta kuten kirjoituksesi otiskossa: on taas kevät... mitä se sitten meille kullekin tarkoittaakaan..! Pitäis varmaan vaan ottaa ja hyppiä hyppiskää.
Mustikki-tikki
Niiiiin, ja tässä haikeatunnelmaisessa kirjoituksessasi rakastuin erityisesti lauseeseen:
'' Puiden tyhjyys, joka päästää vielä koko taivaan lävitseen. ''
Voisin ajatella tätä ajatusta koko loppupäivän. Ehkäpä siinä olisi päivittäisen meditaation aihe... Olla sillä tavalla tyhjä että taivaalla olisi tilaa tulla lävitse. Ja sitten kun lehdet puhkeavatksi, salaa hengittää taivaan avaruutta niidenkin läpi.
Mussukka-kukka
Mustikkainen, ihana kuulla sinusta!Hillan kommenttilaatikko on ihan oikea paikka kertoa äkkimasennuksista ja tunneleista. Onnekasta, että on niitä, jotka taluttavat meidän kävelylle ja ulos lohduttomuudesta. Tai istuvat itkujen jälkeen kuistin portailla polttamassa viimeiset Pietarista ostetut tupakat murheiden ja kevään kunniaksi.
Onnea palkinnosta! Ja kuinka sopivaan kohtaan se tulikaan, juuri kun tarvitsit rohkaisua!
Ihana uusi postaus (tai miksi näitä sanotaan). Eläydyin kaikkeen, ja erityisesti kaikkiin keskenmenneisiin rakkauksiin maisemassa.
Terkuin J, lähimaastosta
Lähetä kommentti
<< Home