Mitä pitää tehdä
Olen kevättalvesta asti miettinyt muutosta. Lähtemistä tästä kotipesästä, muuttamista pohjoiseen.
Siellä olisi Kautokeino, 3000 asukkaan saamelaiskylä, jossa voisin opiskella lisää saamea, elää maisemassa, joka on puurajan yläpuolella, jonka horisonttia reunustavat tunturit.
Täällä olisi oma hyvä elämäni ja omiksi tulleet ihmiseni, todennäköisesti myös omaksi kokemani työ ja kuukausipalkkani, ja vain neljän tunnin matka siskon ja siskonpojan ja vielä syntymättömän luo.
Tietyssä mielessä on ilman muuta selvää, että minun on lähdettävä. Tuntuu olevan sen aika. Huomaan, että olen jo alkanut irrottaa itseäni täältä, ainakin tunnustella irtoamisen mahdollisuutta. Tuntuu, että lähteminen ei olisi liian haikeaa tai pelottavaa. Minähän olen elämänmuutosten ja valintojen suhteen täysi pelkuri. Ehkä siksikin haluaisin tehdä sellaisen ratkaisun, joka vaatisi riuhtaisua ja olisi ehkä vähän itsepäinenkin valinta.
Välillä taas järjen ääni sanoo, että enhän minä kerta kaikkiaan voi lähteä, jos minä saisin täällä jatkaa nykyistä työtäni. Että se olisi kiittämätöntä ja ylimielistä, koska niin monet ovat työtä vailla. Mutta tosiasia on se, että siinä mitä nyt teen, siinä mitä opetan, olen todennäköisesti saavuttanut sen ammattitaidon mikä saavutettavissa on. Kahdeksas vuosi tätä samaa ei tuo minulle varsinaisesti mitään lisää, paitsi sitä kuukausipalkkaa.
Joskus kun ajattelen kuollutta siskoani, elämä asettuu hetkeksi jotenkin suurempaan perspektiiviin. Muistan sen, kuinka äkkiä ja varoittamatta päivien itsestäänselvyys voidaan riistää meiltä. Kuinka vähän aikaa täällä ollaan, kuinka vähän aikaa on rakastaa rakkaimpiaan. Kuinka lyhyt aika kulkea haaveidensa suuntaan.
Tuo kaikki kuulostaa tyhjiin ammennetulta kliseeltä, kunnes sen kaiken kanssa on kasvokkain ja tuntee menetyksen ytimiään myöten. Ja sen, että täällä kuitenkin ollaan vielä, ja siksi pitää tehdä niitä asioita, joita pitää tehdä. Niitä ei ole lopultakaan kovin paljon.
Pitää tehdä työnsä, mitä ikinä se onkaan. Pitää rakastaa ja ehtiä näyttää se toteen. Pitää kuunnella sisäisiä kutsujaan.
Niin että ehkä minun pitää lähteä.
Siellä olisi Kautokeino, 3000 asukkaan saamelaiskylä, jossa voisin opiskella lisää saamea, elää maisemassa, joka on puurajan yläpuolella, jonka horisonttia reunustavat tunturit.
Täällä olisi oma hyvä elämäni ja omiksi tulleet ihmiseni, todennäköisesti myös omaksi kokemani työ ja kuukausipalkkani, ja vain neljän tunnin matka siskon ja siskonpojan ja vielä syntymättömän luo.
Tietyssä mielessä on ilman muuta selvää, että minun on lähdettävä. Tuntuu olevan sen aika. Huomaan, että olen jo alkanut irrottaa itseäni täältä, ainakin tunnustella irtoamisen mahdollisuutta. Tuntuu, että lähteminen ei olisi liian haikeaa tai pelottavaa. Minähän olen elämänmuutosten ja valintojen suhteen täysi pelkuri. Ehkä siksikin haluaisin tehdä sellaisen ratkaisun, joka vaatisi riuhtaisua ja olisi ehkä vähän itsepäinenkin valinta.
Välillä taas järjen ääni sanoo, että enhän minä kerta kaikkiaan voi lähteä, jos minä saisin täällä jatkaa nykyistä työtäni. Että se olisi kiittämätöntä ja ylimielistä, koska niin monet ovat työtä vailla. Mutta tosiasia on se, että siinä mitä nyt teen, siinä mitä opetan, olen todennäköisesti saavuttanut sen ammattitaidon mikä saavutettavissa on. Kahdeksas vuosi tätä samaa ei tuo minulle varsinaisesti mitään lisää, paitsi sitä kuukausipalkkaa.
Joskus kun ajattelen kuollutta siskoani, elämä asettuu hetkeksi jotenkin suurempaan perspektiiviin. Muistan sen, kuinka äkkiä ja varoittamatta päivien itsestäänselvyys voidaan riistää meiltä. Kuinka vähän aikaa täällä ollaan, kuinka vähän aikaa on rakastaa rakkaimpiaan. Kuinka lyhyt aika kulkea haaveidensa suuntaan.
Tuo kaikki kuulostaa tyhjiin ammennetulta kliseeltä, kunnes sen kaiken kanssa on kasvokkain ja tuntee menetyksen ytimiään myöten. Ja sen, että täällä kuitenkin ollaan vielä, ja siksi pitää tehdä niitä asioita, joita pitää tehdä. Niitä ei ole lopultakaan kovin paljon.
Pitää tehdä työnsä, mitä ikinä se onkaan. Pitää rakastaa ja ehtiä näyttää se toteen. Pitää kuunnella sisäisiä kutsujaan.
Niin että ehkä minun pitää lähteä.
posted by Hilla at 8:21 ip.
7 Comments:
Niin - hyvää matkaa!
(Mietin samoja, mutta lähden läheltä lähelle - mutta minunkin pitää. Siksi kiitos sanoistasi. )
Hyvää lähimatkaa Marikki!
Älähän pelottele ajan loppumisella. Kuulostaa upealta, että olet miltei jo perustellut itsellesi syyt mennä. Itse istun ja pohdin suunnitelmieni puolia pitkään, vuosia kerrallaan. Sitten heittäydyn päistikkaa valitsemaani hankkeeseen ja pulikoin siinä, kunnes vedän itseni taas kaikkien hankkeiden partaalle pohtimaan, onko uutta suuntaa. Täytyy löytyä aikaa pysähtyä muutamaksi vuodeksi pohtimaan.
"Tuo kaikki kuulostaa tyhjiin ammennetulta kliseeltä, kunnes sen kaiken kanssa on kasvokkain ja tuntee menetyksen ytimiään myöten."
Mieleni pintaan piirtyi hetkeksi kuvajainen jostakin yksinkertaisesta tilan ekologiasta. Tunturit horisontissa, avaran ja anteliaan tilan keskelle aseteltu ihminen, joka tajuaa katsoa itseään, koska avarassa tilassa voi katsoa kauempaa. Kuvittelin joskus itsekin kokeneeni jotakin vastaavaa. Metsässä tai loputtomassa kaupungissa on aina jokin pusikko edessä ja sitä tulee itsekin häiveeksi tarinoista, joita ei näe kokonaan.
Kyllä sun varmaan pitää.
Hyvä Hilla,
Minusta on mahtavaa, ihailtavaa ja hieman kadehtittavaa, että edes pystyt asiaa miettimään. Itsekin olen saman työn tekijä. Ja aina olen mennyt sinne mistä sitä kuukausipalkkaa saa. No, asiat ovat hyvin enkä voi siitä valittaa. Mutta illuusio autonomiasta on minun tapauksessani jo kauan sitten poltettu, murskattu, ajettu jyrällä päältä. Ja minä puolestani olin ja olen niin mielikuvitukseton etten edes keksinyt mitään muuta kuukausipalkkatyöni tilalle. Eli et suinkaan ole järjetön pelkuri: päinvastoin.
Halaus,
Mikkolan Mari
Lähde, Hilla, lähde. Takaisin pääsee aina. Rohkeutta!
Psssst...!!
Kuulin että Hilla halutaankin pysyvästi töihin paikalleen ihan oikeasti, juuri nyt kun päätös lähdöstä oli melkein tehty! Harvinainen tilaisuus kummalliseen kohtaan... Ehkäpä saamelaiset saavat vielä odottaa..?
Mutta kyllä ne tunturit sinut lopulta ansaitsevat ja sinä ne. Kutsujoiku vuoroin kaamospakkasissa, keväthangilla ja hillasoilla ulvahtelee:
Hi-ii-iiLLa-Laa-Aaaa... Go-oOss-Don-Lee-Eaat...?
LeeEe-eeEE-jo-LOoLoOOo-oO-Laaa...
Mus Mus
Lähetä kommentti
<< Home