Matkapäiväkirjasta
17. toukokuuta
Laivan uumenissa, autokannen alla, vedenpinnan alapuolella. Koneet humajavat vaimeasti, meno on hiljaisempaa kuin junassa. Matka on alkanut ihmeellisten sattumusten merkeissä. Satamasta lähtiessä nojailin kannella kaiteeseen kun viimekesäinen joogaleirituttava tuli yllättäen tervehtimään. Noin vartin kuluttua olin tavannut hänen kolme sarjakuvataiteilija-ystäväänsä ja sopinut, että tulen heidän kyydissään Kööpenhaminaan, jonne he olivat ajamassa sarjakuvafestivaaleille. Melkein klisestä, että suuri seikkailuni alkaa näin.
Olin äsken kannella itsekseni raa'assa meri-ilmassa, illan hunajavalossa. Ruotsinlaivassa oli outoa kauneutta. Komentosillan antenniruovikko taivasvaloa vasten, kannen sinisen maalipinnan lohkeamat, massiivinen punainen piippu, valkeat kaiteet, köydet, vaijerit. Yksinäinen lokki, haaleanhaalea kuunsirppi.
Ei ole yhtään pelokas eikä yksinäinen olo. Koti on kaukana ja Bretagnekin vielä.
19. toukokuuta
Olen kävellyt jalkani kipeiksi ja pääni täyteen Kööpenhaminaa. Eilen illalla kävin Tivolissa. Aluksi luulin, että istutuksien kukat ovat muovia, mutta oikeita ne olivat. Valtavia tulppaaneja! Tivoli oli kuin suoraan Taikurin hatun viimeisen luvun suurista puutarhajuhlista tai Kuka lohduttaisi Nyytiä -kirjan huvipuisto-aukeamalta. Ihmiset kiljuivat laitteiden kyydeissä, ketjukaruselli nousi korkealle puiston ylle, värikkäät lamput heijastuivat veteen. Minä kuljeskelin ja hymyilin itsekseni.
Tänään tupsahdin melkein vahingossa Kristianiaan. Siellä se oli, vaikka olin pohtinut, joko viranomaiset ovat pyyhkäisseet sen kartalta - sekoitus hippikommuunia, rockfestivaalia, maanläheistä ekoyhteisöä, rähjäistä Kaapelitehdasta ja kantajuoppojen miehittämää epämääräistä räkälää. Huomattavan monilla silmät seisoivat päässä ja paksut sätkät kärysivät sormissa. Tuntui, että olin itsekin pilvessä hengitettyäni pari minuuttia Kristianian ilmaa. Olin odottanut seinämaalauksia ja kulkukoiria, ja niitä siellä olikin, mutta myös boheemisti hoidettuja pieniä puutarhoja, lasten leikkipaikkoja ja naruilla kuivuvia pyykkejä. Heti kun astui sivuun hashiksenhuuruisilta pääkaduilta, löysi itsensä hiljaisesta metsiköstä, jossa mustarastaat viheltelivät. Ihme paikka.
20. toukokuuta
Thalys-junassa välillä Köln-Pariisi. Oletan, että olemme Belgian puolella, taisimme ylittää rajan, kun kävin vessassa. Maiden vaihtumisen huomaa lähinnä siitä, että kännykkään tulee ilmoitus verkon vaihtumisesta. Maisemassa ei ole oleellista eroa Tanskaan ja Saksaan verrattuna, samat lehmät ja hevoset pelloilla ja peltojen takana puiden pallomaiset muodot. Eurooppa tuntuu kovin pieneltä ja rajattomalta junanikkunasta katsottuna. Pukumiehet ovat pukumiehiä maasta riippumatta, eivätkä kaikki naiset täälläkään osaa kävellä korkokengillä tyylikkäästi polviaan taivuttamatta.
21. toukokuuta
Olen helteisen Rennesin uuvuttama ja hekumallisen onnellinen pienestä hotellihuoneestani. Ikkuna antaa sisäpihalle, jolla tervapääskyt, kirskulinnut, syöksähtelevät. Vastapäinen talo näyttää kenottavine vintinikkunoineen ja eri suuntiin kallistuvine katonkulmineen aivan lapsen kokoon kyhäämältä. Kokonainen oma tila illaksi ja yöksi tuntuu ylellisyydeltä jaetun laivahytin, kahdeksan hengen hostellihuoneen, kuuden hengen yöjuna-osaston ja ystävien lattialla vietetyn yön jälkeen. Tavallaan kyllä nautinkin siitä oudosta kotoisuudesta, joka syntyy, kun nukkuu ventovieraiden ihmisten kanssa yhteisissä välitiloissa.
Ranskan-elämän pieniä ylellisyyksiä: tuloillan Bellini (kuohuviiniä ja aprikoosinektaria), päiväkävelyn vadelmatartaletti, vastapaistetut croissantit aamiaispöydässä.
23. toukokuuta
Säteilevä sunnuntai. Istun Thaborin puistossa suurten tammien katveessa, leuto tuuli kulkee puiston käytävillä. Matka on puolivälissä, viikon päästä olen jo Turussa, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Eilinen oli jonkinlainen mielialallinen taitekohta. Tähän asti olen kulkenut siivet selässäni, nyt mieleen on heittynyt jotain raskasta. Jotenkin olen taas joutunut vastatusten itseni kanssa matkallaolon irtonaisuuden jälkeen.
Olen pohtinut sitä, kuinka minusta puuttuu lähes täydellisesti päämäärätietoisuus ja kunnianhimoisuus. Olen aika mukavuudenhaluinen, en tunne suurtakaan vetoa älylliseen vaivannäköön tai pitkäjänteiseen työskentelyyn. Tulee vähän halju olo. Mikä minulle oikeastaan on niin tärkeää, että haluan ponnistella sen eteen? Olenko perimmäiseltä luonteeltani laiska ja saamaton?
25. toukokuuta
Melkoisen karsea olo. Taas kerran tuntuu ihan käsittämättömältä, kuinka lyhyt matka on siitä hyväntuulisesta itsevarmuudesta tähän päättämättömään ja voimattomaan oloon. Kykenemiset on nyt siinä pisteessä, että joudun pinnistelemään osatakseni päättää, mitä postikortteja ostan.
Tänne asti kalliilla rahalla piti tulla näitä samoja vanhoja märehtimään.
27. toukokuuta
Pariisi yksin koettuna ei ole ollut kovin hohdokas. Eiffelissä itketti, housut rapautui puiston hiekkakäytävällä, Seinen ranta oli ihan ankea ja ravintolassa tilasin vahingossa väärän salaatin. Säälin itseäni kun katselin pikku ravintoloita, pariskuntia ja häliseviä seurueita syömässä ja juomassa viiniä. Hotellihuoneeseen päästyäni ryhdistäydyin: en herra nähköön voi viettää viimeistä Pariisin-iltaani syöden peiton alla kulmakaupasta ostamiani karkkeja. Ja nyt istun pienessä ravintolassa, jossa puhutaan vain ranskaa ja syön keittoa aux legumes du jour ja nostan rosé-maljan itselleni, koska kaikesta kelvottomuudestani huolimatta olen kuitenkin täällä ja elossa. Malja minulle!
Eilen meillä oli ystäväni kanssa kyllä mukavaa. Istuttiin toista tuntia Luxembourgin puistossa. Satoi kaatamalla vettä, mutta me olimme suuren terassivarjon alla turvassa ja meillä oli edessämme valtavat lasit viiniä. Kun ne olivat tyhjät, alkoi paistaa aurinko. Kävelimme huolettomassa hiprakassa Seinelle, ystävä muistutti yhtä katua ylittäessämme (nimi unohtui jo), että tämä oli se Sartren ja Beauvoirin katu, ai jaa, ja jatkoimme juttua sisaruksistamme, arvioimme Notre Damen arkkitehtuuria tyyliin "aika vanhalta näyttää", emme käyneet sisällä, sillä kaikki vanhat katoliset kirkothan näyttävät sisältä aivan samalta, ja sitten etsimme ravintolan Rue de Mouffetardilta ja söimme afro-karibialaisen menun aperitiiveineen ja jälkiruokineen päivineen.
Myöhemmin näimme viini-baarissa selloa soittavan amerikkalaisen ja sokean humalaisen miehen, jonka rastat ulottuivat lantioille ja joka liikuttui sellonsoitosta kyyneliin. Tarjoilija puhui koko ajan kännykkään ja vaihtoi poskisuudelmia laitapuolen kulkijoiden kanssa, jotka tulivat ovelle notkumaan. Ihan täyttä elokuvaa.
29. toukokuuta
Junassa Tukholmaan. Matkan saldoa:
Kävin vuorokauden sisällä kolmessa kuuluisassa kirkossa, Notre Damessa, Sacre Coeurissä ja Kölnin tuomiokirkossa. Ne OVAT kaikki sisältä ihan samanlaisia.
Näin Kööpenhaminan, Rennesin, Vannesin ja Kölnin vanhankaupungin. Ne olivat kaikki ihania, mutta en ehkä jaksaisi enää yhtäkään. (Toim. huom. Kävin seuraavana päivänä vielä Tukholman Gamla Stanissa, sekin on ihana.)
En käynyt Pariisissa yhdessäkään taidemuseossa, mutta Kööpenhaminassa näin Rodinin Suudelma-veistoksen, saman, josta haltioiduin 16-vuotiaana Lontoon Tate-galleriassa.
Söin joka päivä ainakin yhden rasvaisen voitaikinaleivonnaisen (sellaisen croissant-taikinaisen), joita myytiin joka kadunkulmassa.
Kastoin talviturkkini Atlantissa Bretagnen pohjois-rannikolla ja poltin niskani paahteisella rannalla.
Jalat ja vaivaisenluu tulivat kävelystä kipeiksi.
30. toukokuuta
Tukholman Vikingterminalen, ylivoimaisesti epäromanttisin paikka, jossa tällä matkalla kirjoitan. Tämä kulunut päivä Tukholmassa on kuitenkin ollut yksi matkani parhaita. Olen ollut samalla tavalla onnellinen kuin Kööpenhaminassa, irtonainen ja nautinnollisesti kuljeskeleva. Matka ei siis huipentunutkaan Pariisiin, joka on täynnä niin merkityksillä ladattuja paikkoja, että ne ovat oikeastaan kokeneet merkitysinflaation. En ehtinyt itse löytää mitään muuta kuin Butte aux Caillesin kadut - no, ne olivat aika ihania.
Laivassa. Tarjosin juuri itselleni juhlaillallisen kotimatkan kunniaksi, rautua ja lasin valkoviiniä, molemmat ihan kelvollisia. Nyt nautin Jägermaisteria lääkkeeksi kurkkukipuun ja täyttymättömän rakkauden muistolle. On jotenkin täydellisen suloinen olo, viini nousi päähän ja saaristo hämärtyy ikkunan takana. Olen ylpeä ja onnellinen siitä, että tein tämän matkan.
Punavalkoinen merimerkki on muuten aika tunnelmallisen näköinen, kun se tuikuttaa laivalle väylää. Myös Ruotsinlaiva-tunnelma on taattu: hieman horjahtelevia miesporukoita, jotka ovat lähteneet risteilylle jostain Pohjanmaalta tai Itä-Suomesta, huomattavan paljon ylipainoisia ihmisiä, keski-ikäisiä ja nuoria pareja, kollijoukkoja ja muutama huomiotaherättävän hemaisevaksi laittautunut tyttökaksikko.
31. toukokuuta
Viimeinen etappi tällä matkalla, tuttuakin tutumpi rata-osuus kotikaupunkiin. Vakka-Suomi näytti jotenkin takkuiselta Etelä-Ruotsin, Tanskan, Saksan ja Ranskan aaltoilevien maisemien ja hehkuvien rypsipeltojen jälkeen. Niin nopeasti silmä tottuu uuteen ja palatessaan näkee oman vähäsen vieraana.
2. kesäkuuta
Kotikuistilla. Piha hohtaa sinisenään lemmikkejä. Tuoksuu sireeni ja leikattu ruoho. Ihana, ihana koti.
Laivan uumenissa, autokannen alla, vedenpinnan alapuolella. Koneet humajavat vaimeasti, meno on hiljaisempaa kuin junassa. Matka on alkanut ihmeellisten sattumusten merkeissä. Satamasta lähtiessä nojailin kannella kaiteeseen kun viimekesäinen joogaleirituttava tuli yllättäen tervehtimään. Noin vartin kuluttua olin tavannut hänen kolme sarjakuvataiteilija-ystäväänsä ja sopinut, että tulen heidän kyydissään Kööpenhaminaan, jonne he olivat ajamassa sarjakuvafestivaaleille. Melkein klisestä, että suuri seikkailuni alkaa näin.
Olin äsken kannella itsekseni raa'assa meri-ilmassa, illan hunajavalossa. Ruotsinlaivassa oli outoa kauneutta. Komentosillan antenniruovikko taivasvaloa vasten, kannen sinisen maalipinnan lohkeamat, massiivinen punainen piippu, valkeat kaiteet, köydet, vaijerit. Yksinäinen lokki, haaleanhaalea kuunsirppi.
Ei ole yhtään pelokas eikä yksinäinen olo. Koti on kaukana ja Bretagnekin vielä.
19. toukokuuta
Olen kävellyt jalkani kipeiksi ja pääni täyteen Kööpenhaminaa. Eilen illalla kävin Tivolissa. Aluksi luulin, että istutuksien kukat ovat muovia, mutta oikeita ne olivat. Valtavia tulppaaneja! Tivoli oli kuin suoraan Taikurin hatun viimeisen luvun suurista puutarhajuhlista tai Kuka lohduttaisi Nyytiä -kirjan huvipuisto-aukeamalta. Ihmiset kiljuivat laitteiden kyydeissä, ketjukaruselli nousi korkealle puiston ylle, värikkäät lamput heijastuivat veteen. Minä kuljeskelin ja hymyilin itsekseni.
Tänään tupsahdin melkein vahingossa Kristianiaan. Siellä se oli, vaikka olin pohtinut, joko viranomaiset ovat pyyhkäisseet sen kartalta - sekoitus hippikommuunia, rockfestivaalia, maanläheistä ekoyhteisöä, rähjäistä Kaapelitehdasta ja kantajuoppojen miehittämää epämääräistä räkälää. Huomattavan monilla silmät seisoivat päässä ja paksut sätkät kärysivät sormissa. Tuntui, että olin itsekin pilvessä hengitettyäni pari minuuttia Kristianian ilmaa. Olin odottanut seinämaalauksia ja kulkukoiria, ja niitä siellä olikin, mutta myös boheemisti hoidettuja pieniä puutarhoja, lasten leikkipaikkoja ja naruilla kuivuvia pyykkejä. Heti kun astui sivuun hashiksenhuuruisilta pääkaduilta, löysi itsensä hiljaisesta metsiköstä, jossa mustarastaat viheltelivät. Ihme paikka.
20. toukokuuta
Thalys-junassa välillä Köln-Pariisi. Oletan, että olemme Belgian puolella, taisimme ylittää rajan, kun kävin vessassa. Maiden vaihtumisen huomaa lähinnä siitä, että kännykkään tulee ilmoitus verkon vaihtumisesta. Maisemassa ei ole oleellista eroa Tanskaan ja Saksaan verrattuna, samat lehmät ja hevoset pelloilla ja peltojen takana puiden pallomaiset muodot. Eurooppa tuntuu kovin pieneltä ja rajattomalta junanikkunasta katsottuna. Pukumiehet ovat pukumiehiä maasta riippumatta, eivätkä kaikki naiset täälläkään osaa kävellä korkokengillä tyylikkäästi polviaan taivuttamatta.
21. toukokuuta
Olen helteisen Rennesin uuvuttama ja hekumallisen onnellinen pienestä hotellihuoneestani. Ikkuna antaa sisäpihalle, jolla tervapääskyt, kirskulinnut, syöksähtelevät. Vastapäinen talo näyttää kenottavine vintinikkunoineen ja eri suuntiin kallistuvine katonkulmineen aivan lapsen kokoon kyhäämältä. Kokonainen oma tila illaksi ja yöksi tuntuu ylellisyydeltä jaetun laivahytin, kahdeksan hengen hostellihuoneen, kuuden hengen yöjuna-osaston ja ystävien lattialla vietetyn yön jälkeen. Tavallaan kyllä nautinkin siitä oudosta kotoisuudesta, joka syntyy, kun nukkuu ventovieraiden ihmisten kanssa yhteisissä välitiloissa.
Ranskan-elämän pieniä ylellisyyksiä: tuloillan Bellini (kuohuviiniä ja aprikoosinektaria), päiväkävelyn vadelmatartaletti, vastapaistetut croissantit aamiaispöydässä.
23. toukokuuta
Säteilevä sunnuntai. Istun Thaborin puistossa suurten tammien katveessa, leuto tuuli kulkee puiston käytävillä. Matka on puolivälissä, viikon päästä olen jo Turussa, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Eilinen oli jonkinlainen mielialallinen taitekohta. Tähän asti olen kulkenut siivet selässäni, nyt mieleen on heittynyt jotain raskasta. Jotenkin olen taas joutunut vastatusten itseni kanssa matkallaolon irtonaisuuden jälkeen.
Olen pohtinut sitä, kuinka minusta puuttuu lähes täydellisesti päämäärätietoisuus ja kunnianhimoisuus. Olen aika mukavuudenhaluinen, en tunne suurtakaan vetoa älylliseen vaivannäköön tai pitkäjänteiseen työskentelyyn. Tulee vähän halju olo. Mikä minulle oikeastaan on niin tärkeää, että haluan ponnistella sen eteen? Olenko perimmäiseltä luonteeltani laiska ja saamaton?
25. toukokuuta
Melkoisen karsea olo. Taas kerran tuntuu ihan käsittämättömältä, kuinka lyhyt matka on siitä hyväntuulisesta itsevarmuudesta tähän päättämättömään ja voimattomaan oloon. Kykenemiset on nyt siinä pisteessä, että joudun pinnistelemään osatakseni päättää, mitä postikortteja ostan.
Tänne asti kalliilla rahalla piti tulla näitä samoja vanhoja märehtimään.
27. toukokuuta
Pariisi yksin koettuna ei ole ollut kovin hohdokas. Eiffelissä itketti, housut rapautui puiston hiekkakäytävällä, Seinen ranta oli ihan ankea ja ravintolassa tilasin vahingossa väärän salaatin. Säälin itseäni kun katselin pikku ravintoloita, pariskuntia ja häliseviä seurueita syömässä ja juomassa viiniä. Hotellihuoneeseen päästyäni ryhdistäydyin: en herra nähköön voi viettää viimeistä Pariisin-iltaani syöden peiton alla kulmakaupasta ostamiani karkkeja. Ja nyt istun pienessä ravintolassa, jossa puhutaan vain ranskaa ja syön keittoa aux legumes du jour ja nostan rosé-maljan itselleni, koska kaikesta kelvottomuudestani huolimatta olen kuitenkin täällä ja elossa. Malja minulle!
Eilen meillä oli ystäväni kanssa kyllä mukavaa. Istuttiin toista tuntia Luxembourgin puistossa. Satoi kaatamalla vettä, mutta me olimme suuren terassivarjon alla turvassa ja meillä oli edessämme valtavat lasit viiniä. Kun ne olivat tyhjät, alkoi paistaa aurinko. Kävelimme huolettomassa hiprakassa Seinelle, ystävä muistutti yhtä katua ylittäessämme (nimi unohtui jo), että tämä oli se Sartren ja Beauvoirin katu, ai jaa, ja jatkoimme juttua sisaruksistamme, arvioimme Notre Damen arkkitehtuuria tyyliin "aika vanhalta näyttää", emme käyneet sisällä, sillä kaikki vanhat katoliset kirkothan näyttävät sisältä aivan samalta, ja sitten etsimme ravintolan Rue de Mouffetardilta ja söimme afro-karibialaisen menun aperitiiveineen ja jälkiruokineen päivineen.
Myöhemmin näimme viini-baarissa selloa soittavan amerikkalaisen ja sokean humalaisen miehen, jonka rastat ulottuivat lantioille ja joka liikuttui sellonsoitosta kyyneliin. Tarjoilija puhui koko ajan kännykkään ja vaihtoi poskisuudelmia laitapuolen kulkijoiden kanssa, jotka tulivat ovelle notkumaan. Ihan täyttä elokuvaa.
29. toukokuuta
Junassa Tukholmaan. Matkan saldoa:
Kävin vuorokauden sisällä kolmessa kuuluisassa kirkossa, Notre Damessa, Sacre Coeurissä ja Kölnin tuomiokirkossa. Ne OVAT kaikki sisältä ihan samanlaisia.
Näin Kööpenhaminan, Rennesin, Vannesin ja Kölnin vanhankaupungin. Ne olivat kaikki ihania, mutta en ehkä jaksaisi enää yhtäkään. (Toim. huom. Kävin seuraavana päivänä vielä Tukholman Gamla Stanissa, sekin on ihana.)
En käynyt Pariisissa yhdessäkään taidemuseossa, mutta Kööpenhaminassa näin Rodinin Suudelma-veistoksen, saman, josta haltioiduin 16-vuotiaana Lontoon Tate-galleriassa.
Söin joka päivä ainakin yhden rasvaisen voitaikinaleivonnaisen (sellaisen croissant-taikinaisen), joita myytiin joka kadunkulmassa.
Kastoin talviturkkini Atlantissa Bretagnen pohjois-rannikolla ja poltin niskani paahteisella rannalla.
Jalat ja vaivaisenluu tulivat kävelystä kipeiksi.
30. toukokuuta
Tukholman Vikingterminalen, ylivoimaisesti epäromanttisin paikka, jossa tällä matkalla kirjoitan. Tämä kulunut päivä Tukholmassa on kuitenkin ollut yksi matkani parhaita. Olen ollut samalla tavalla onnellinen kuin Kööpenhaminassa, irtonainen ja nautinnollisesti kuljeskeleva. Matka ei siis huipentunutkaan Pariisiin, joka on täynnä niin merkityksillä ladattuja paikkoja, että ne ovat oikeastaan kokeneet merkitysinflaation. En ehtinyt itse löytää mitään muuta kuin Butte aux Caillesin kadut - no, ne olivat aika ihania.
Laivassa. Tarjosin juuri itselleni juhlaillallisen kotimatkan kunniaksi, rautua ja lasin valkoviiniä, molemmat ihan kelvollisia. Nyt nautin Jägermaisteria lääkkeeksi kurkkukipuun ja täyttymättömän rakkauden muistolle. On jotenkin täydellisen suloinen olo, viini nousi päähän ja saaristo hämärtyy ikkunan takana. Olen ylpeä ja onnellinen siitä, että tein tämän matkan.
Punavalkoinen merimerkki on muuten aika tunnelmallisen näköinen, kun se tuikuttaa laivalle väylää. Myös Ruotsinlaiva-tunnelma on taattu: hieman horjahtelevia miesporukoita, jotka ovat lähteneet risteilylle jostain Pohjanmaalta tai Itä-Suomesta, huomattavan paljon ylipainoisia ihmisiä, keski-ikäisiä ja nuoria pareja, kollijoukkoja ja muutama huomiotaherättävän hemaisevaksi laittautunut tyttökaksikko.
31. toukokuuta
Viimeinen etappi tällä matkalla, tuttuakin tutumpi rata-osuus kotikaupunkiin. Vakka-Suomi näytti jotenkin takkuiselta Etelä-Ruotsin, Tanskan, Saksan ja Ranskan aaltoilevien maisemien ja hehkuvien rypsipeltojen jälkeen. Niin nopeasti silmä tottuu uuteen ja palatessaan näkee oman vähäsen vieraana.
2. kesäkuuta
Kotikuistilla. Piha hohtaa sinisenään lemmikkejä. Tuoksuu sireeni ja leikattu ruoho. Ihana, ihana koti.
posted by Hilla at 9:35 ip.
3 Comments:
Ihana lukea matkajuttujasi.
Tän matkakertomuksen lukeminen oli ihanaa ja pahensi entisestään matkakutkaani :)
Muistan olleeni Köpiksen tivolissa 12-vuotiaana ja kokeneeni paikan jo silloin juuri Muumikirjojen hämäräksi valoketju-puistoksi.
Ja kaikki Katoliset kirkot (Sacrada Familiaa lukuun ottamatta) näyttävät ihan samoilta sisältä. Viime vuotisen Italianmatkan aikana mulla puuroutui päässä kaikki ne Medicien ja muiden mahtisukujen pydettämät kirkot lasimaalauksineen ruusupuualttareineen. Ja kun ei ole edes mitään uskonnollisia tunteita niin kirkoissa ei varsinaisesti väristele mitään pyhän kokemuksia. Pyhän kokemukset tulee sitten vaikka niistä merimerkeistä tai pääskysten äänistä.
Jos tuut joskus Helsinkiin, nähdään! Pitäisit varmaan pikku Lipsistä :)
Odelma, kiva kuulla!
Lupiini, mulle matkakutka on ollut aika tuntematon tunne vuosikausia. Tätäkin matkaa lähinnä panikoin etukäteen, en suinkaan kuumeisesti odottanut, mutta ihanaa se kyllä oli heti kun juna nytkähti liikkeelle. Tuntui jopa siltä, että saattaisin näin kypsällä ikää löytää sisäisen reissuliisani!
Pyhyyttä ei totisesti ole tarjolla noissa turistivirtojen täyttämissä kirkoissa. Sytytin kyllä jokaiseen kynttilän siskolleni, se on sellainen pieni henkilökohtainen pyhyyden häivähdys. Notre Dameen satuin juuri iltamessun alkaessa, ja kuinka ollakaan, keskikäytävän ristisaatto ja satapäisen seurakunnan yhteinen laulu säväytti aika tavalla. Kun ne rumat katoliset miespapit sitten avasivat suunsa alttarilla, tuumasin, että parasta lähteä...
Oliskin mahtava nähdä sua ja jälkikasvua! Juuri eilen mietin teitä Helsingin blogituttuja, että olisi totta totisesti aika ottaa asiakseen nähdä pitkästä aikaa IRL.
Lähetä kommentti
<< Home