Elokuista, suruista

Luin juuri äsken päiväkirjamerkinnän, jonka kirjoitin tässä samassa huoneessa tasan kolme vuotta sitten, 2. elokuuta 2007, siskon kuoleman kesänä: "Tänään olen itkenyt itseni väsyksiin, melkein henkihieveriin. Olen täysin voipunut, valmis uneen, enkä edes pelkää tyhjää taloa ympärilläni."

Muistan kyllä sen päivän, miten lopulta makasin tuossa matolla ulisemassa, ja en sitten kuitenkaan muista. Muistan sen vähän samalla lailla kuin hautajaispäivän, kuin elokuvakohtauksen, jossa olen ollut mukana: juhannuspäivän helle, mustiin pukeutuneet ihmiset piharakennusten seinustoilla hakemassa varjoa, ruumisauto keskellä kotipihaa, jalkojen vapina kun laulamme "Maan korvessa". Muistin filmissä on reikiä. Minulla ei ole hautajaispäivältä ensimmäistäkään mielikuvaa serkustani, joka oli siskon rakkain lapsuudenystävä, mutta muistan serkun miesystävän city-maasturin, joka seisoi pihassamme.

Kuinka erilaista suru on nyt, kolmen vuoden jälkeen. Sydämeni särkyy, kun vanhasta albumista löytyy syntymäpäiväkuva 6-vuotiaasta siskosta My Little Pony -sateenvarjon kanssa, tai kun serkun häissä bändi soittaa biisiä "Olet todella kaunis, elät vain hetken verran", ja äkkiä sanat tarkoittavat minun kaunista, kaunista siskoani ja on pakko juosta pihalle pimeään itkemään. Mutta minä en enää ole kokonaan hajalla niin kuin silloin.

Välillä kuolema tuntuu vieläkin yhtä käsittämättömältä kuin silloin aluksi. Joskus, kun olen juuri herännyt, minut valtaa hetkellisesti täydellinen epäusko: siskon kuolema ei voi olla totta, meille ei ole voinut tapahtua mitään niin hirvittävää. Välillä koko asia taas tuntuu etäiseltä ja kauhistun, kun huomaan, etten ole juurikaan ajatellut siskoani tai tuntenut ikävää. Ja välillä suru sitten nousee pintaan väkevänä ja hehkuvan lämpimänä. Siitä on tullut rakkauden kokoinen.