Mennyt kesä ja kärpänen
Syksyn tulo ei kenties ole järin persoonallinen kirjoituksen aihe, mutta mielikuvituksettomuuden uhallakin aloitan siitä. Vuodenajan vaihtuminen on nimittäin kaikessa tavanomaisuudessaan ollut tänä vuonna vaikeasti sisäistettävissä. Pari viikkoa sitten pidimme ovia ja ikkunoita kiinni, ettei helle valtaisi taloa. Eilen talomme sisälämpötila oli 16 astetta. Hormissa seisoi kylmä ilmapatsas ja puuhella alkoi vetää vasta kun olin polttanut muutaman sanomalehdensivun piipun ala-aukossa. Pikkuhiljaa keittiön mittari nousi 20 asteen tuntumaan.
Kesäyöpaidan on saanut hyvästellä, käytössä on taas nilkkoihin asti ulottuva marimekko. Ilman villasukkia on turha kuvitellakaan kävelevänsä näillä lattioilla ja eilen kaivoin kaapista lisävarusteeksi äidin villaponchon vuodelta -72. Työmatkalle olen pukenut lapaset. Eikä siitä ole kuin hetki kun oli kuuma pelkässä hellemekossa!
Koko elokuun alkupuolen työhuoneellamme oli tukahduttavan kuuma. Pieni tuuletusikkuna oli auki yötä päivää, mutta huone ei viilennyt vaikka ulkona helteet helpottivat. Nyt ikkuna on ollut jo toista viikkoa visusti kiinni. Lasien väliin on jäänyt iso kärpänen. Yritin eilen saada sen ulos vankilastaan, mutta se onneton ei ymmärtänyt omaa parastaan, pörräsi vain raivokkaasti ruutua vasten. Nyt se kai väistämättä kuolee ikkunoiden väliin. Juhannuksena lahtasin surutta kärpäsiä, jotka pyrkivät osingolle aterioistamme, mutta tuon yhden kohtalo jotenkin riipaisee sydäntäni. Minua ahdistaa ajatus siitä, että se nääntyy hitaasti nälkään ja eräänä aamuna, kun tulen töihin, huomaan sen makaavan siivillään jalat koukistuneena.
Kärpäsen kohtalosta huolimatta syksy on hyvää aikaa. Pihapensaan karviaiset ovat tummuneet syvänpunaisiksi. Eilen saimme kassillisen eteläpohjalaisia omenoita, jotka on koottu tuoksuvaksi pyramidiksi laakealle vadille. Viime viikolla kävimme sienessä ja löysimme paljon haperoita, vähän pieniä orakkaita ja muutaman tatin. Haperontunnistus tapahtui kotikeittiössä ja tulin tuntemaan sen, että ruskeanharmaa polttiaishapero on totisesti nimensä veroinen ja syötäväksi kelpaamaton. Onneksi muhennokseen riitti runsaasti kangashaperoa ja sillihaperoa, ja niin meillä oli syksyn ensimmäinen kynttiläillallinen, viiniä ja kaikkea.
Kesäyöpaidan on saanut hyvästellä, käytössä on taas nilkkoihin asti ulottuva marimekko. Ilman villasukkia on turha kuvitellakaan kävelevänsä näillä lattioilla ja eilen kaivoin kaapista lisävarusteeksi äidin villaponchon vuodelta -72. Työmatkalle olen pukenut lapaset. Eikä siitä ole kuin hetki kun oli kuuma pelkässä hellemekossa!
Koko elokuun alkupuolen työhuoneellamme oli tukahduttavan kuuma. Pieni tuuletusikkuna oli auki yötä päivää, mutta huone ei viilennyt vaikka ulkona helteet helpottivat. Nyt ikkuna on ollut jo toista viikkoa visusti kiinni. Lasien väliin on jäänyt iso kärpänen. Yritin eilen saada sen ulos vankilastaan, mutta se onneton ei ymmärtänyt omaa parastaan, pörräsi vain raivokkaasti ruutua vasten. Nyt se kai väistämättä kuolee ikkunoiden väliin. Juhannuksena lahtasin surutta kärpäsiä, jotka pyrkivät osingolle aterioistamme, mutta tuon yhden kohtalo jotenkin riipaisee sydäntäni. Minua ahdistaa ajatus siitä, että se nääntyy hitaasti nälkään ja eräänä aamuna, kun tulen töihin, huomaan sen makaavan siivillään jalat koukistuneena.
Kärpäsen kohtalosta huolimatta syksy on hyvää aikaa. Pihapensaan karviaiset ovat tummuneet syvänpunaisiksi. Eilen saimme kassillisen eteläpohjalaisia omenoita, jotka on koottu tuoksuvaksi pyramidiksi laakealle vadille. Viime viikolla kävimme sienessä ja löysimme paljon haperoita, vähän pieniä orakkaita ja muutaman tatin. Haperontunnistus tapahtui kotikeittiössä ja tulin tuntemaan sen, että ruskeanharmaa polttiaishapero on totisesti nimensä veroinen ja syötäväksi kelpaamaton. Onneksi muhennokseen riitti runsaasti kangashaperoa ja sillihaperoa, ja niin meillä oli syksyn ensimmäinen kynttiläillallinen, viiniä ja kaikkea.
posted by Hilla at 8:37 ip.
5 Comments:
Huomaan aina ajattelevani, että sinulle vuodenajat ovat jotenkin enemmän läsnä kun asut tuollai puutalossa. Itsekin pääsen nauttimaan näistä siirtolamökillä, mutta toisaalta siellä tulee heti oltua paljon vähemmän kun ulkona ei ole lämmin. Ystäväni E asui Tampereella Annikin puutalokorttelissa ja vierailin siellä useaankin otteeseen juuri elo-syyskuun vaihteessa. Yksi kommuunin jäsenistä perkasi punaisia viinimarjoja leivinuunin lämmössä ja kynttilän luodessa tunnelmaa hämärään iltaan ja olisin halunnut jäädä sinne ikuisesti, rauhalliseen naisten ikiaikaisia puuhia ja puheita täynnä olevaan taloon, enkä palata kivitalokaksiooni, jossa normaalisti viihdyin oikein hyvin.
Ja kyllä vaan tosiaan äimistyttää se, että vielä pari viikkoa sitten polttareissa en voinut laittaa puuteria koska se olisi valunut hien mukana epäesteettisiksi noroiksi ja nyt hiihdän kaiken maailman välihousuissa ja sadetakeissa. Piti oikein ostaa talviyöpaitakin, kun kaikki entiset olivat imetysmallia tai sellaisiksi fiskarseilla tuunattuja.
Tykkäsin kovasti Helsinki-muistelostasi myös!
Lämpötilojen vaihtelut vaikuttavat hyvin pienellä viiveellä meidän hataran Harakanpesämme sisäilmastoon, ja siinä mielessä vuodenajat ovat hyvinkin tuntuvasti läsnä arjessani. :) Joskus talvipakkasilla toivon, että illalla voisin lukea sängyssä kirjaa ilman että peiton ulkopuolella olevat kädet kohmettuu. Toisaalta se tuoksu ja hehku mikä puuhellasta leviää huoneisiin korvaa suloisuudessaan aika paljon.
Sekin tuntuu luksukselta, että on oma piha, vaikka se onkin kaikkea muuta kuin hellyydellä hoidettu siirtolapuutarha-tontti. Sain tässä yhtenä iltana hyvät naurut, kun katselin sekalaista puutarhakalustoamme: roskalavalta pelastettu, hieman mustunut rottinkituoli, joka seisoo eksyneen näköisenä pitkäksi hujahtaneessa ruohossa, kolme punaista muovituolia, joita ei alun perin ole lainkaan tarkoitettu ulkokäyttöön, valkoinen muovituoli, joka ei ole vuosiin ollut valkoinen ja kuistille jäänyt nojatuoli, joka ei kelvannut edes kierrätyskeskukseen mutta joka näyttää huippuhienolta sinioranssilla kirpparikankaalla verhottuna. Niin ja vanha ja painava puinen puupöytä, joka selvisi viime talvesta taivasalla n. 80 sentin lumitaakan alla. Että panostettu on!
Kun sunnuntai-iltana tulin kotiin reissuiltani, kuulin pimeällä pihalla tuttua tuhinaa. Laitoin varovasti ulkovalon päälle, ja aivan oikein: siili simasuu siinä rapisteli portaiden juuressa ja lyllersi kuistin alle piiloon. Mikään ei ole kotoisampaa kuin oma pihasiili!
Laita sille kärpäselle sokeripala evääksi. Terkuin ratkaisukeskeinen kaimasi.
Sokeripala on kyllä käynyt mielessäni! Ehkä kärpäinen jaksaisi sen voimin nukkua talviunensa. :)
Mekin asustetaan puutaloa ja tykkään kauheasti siitä tunteesta, kun yhtäkkiä jonakin syksyisenä aamuna huomaa että jaahas, lattian rajassa vetää ja jalat on jäässä, syksy on tullut! Yhtä yhtäkkiä saatiin tänä syksyä siirtyä nukkumasta pelkillä lakanoilla kaksinkertaisten täkkien alle, ja sitten ei muuta kun kaivamaan villasukkia, nyttemmin myös lapselle vaatetta päälle, se kun on riehunut sisällä koko kesän yleensä joko kokonaan alasti tai sitten vaan joku paita päällä (pottakoulutus on vähän kesken).
Suureksi surukseni täältä on pönttöuunit ja puuhella riivitty pois ja vain takka on jäljellä, puulämmitys on mulle lapsuudesta saakka ollut se ainoa oikeantuntuinen. Vaikka toisaalta pakko myöntää, että hyytävien ja viimaisten talvi-iltojen puunhakureissuja pimeästä vajasta en ole jäänyt kaipaamaan... :)
Lähetä kommentti
<< Home