Minun Helsinkini

Olin viikonvaihteen Helsingissä, joka oli kotini kuusi vuotta. Nyt on jo kahdeksas syksyni tässä sisä-suomalaisessa kaupungissa. Pari vuotta elin kaksoiselämää näiden kaupunkien välillä; täällä oli työ ja elämä sunnuntai-illasta torstaihin tai perjantaihin, Helsingissä tärkeimmät ihmiset ja kaikki viikonloput. Enää en oikein käsitä, miten jaksoin matkustaa edestakaisin joka ikinen viikko, kuinka kestin sen repaleisuuden, muutaman päivän päässä häämöttävän lähdön molemmissa päissä. Muistan sunnuntai-iltojen ankeuden, miten seisoin Karhupuiston ratikkapysäkillä ja oli pimeää ja asfaltti märkää ja perillä toisessa kaupungissa odotti tyhjä asunto mustine ikkunoineen.

Viidessä vuodessa olen vieraantunut Helsingistä. Kotini on itsestäänselvästi tässä pikkukaupungissa, jossa kaikki on niin lähellä, että sinne voi kävellä, jossa jalkakäytävillä ei tarvitse väistellä ihmisiä, jossa kaikki on vähän verkkaisempaa ja kotoisampaa. Olen käynyt Helsingissä yhä harvemmin, kulkenut itselleni uusia reittejä, saanut tukikohdakseni siskon nykyisen kodin kaupunginosassa, joka oli aiemmin aivan vieras.

Ja viime torstaina sitten löysin uudelleen oman Helsinkini. Lähdin rautatieasemalta kulkemaan Kaisaniemen puiston reunaa, ohitin pyöreän ravintolan, jonka sisällä kasvaa puu. Siellä kävin ensimmäisinä opiskeluvuosina kansanmusiikki-konserteissa ja katselin ystävieni kanssa kateellisina niitä, jotka osasivat tanssien askeleet. Jatkoin radanviertä kohti Linnunlaulua, nousin sen mäen, jonka jyrkimmässä kohdassa raskaspolkuista Ainoa oli aina pakko taluttaa. Ylitin sillan niin kuin lukuisat kerrat matkalla Töölöön, katselin hieman kaihoisana Villa Kiveä, jonka vierasmajassa vietin lemmenyön tanskalaisen runoilijan kanssa eräänä taiteiden yönä vuosia sitten. Sitten takaisin sillan yli ja Tokoinrantaan, huvilateltassa aloiteltiin Juhlaviikkoja, minä muistelin sitä Mari Boinen konserttia, jossa olin ystävien ja molempien siskojen kanssa, ehkä syksyllä 2001.

Jatkoin Hakaniemen torille, jonka ohi pyöräilin joka viikko mennessäni saamentunneille Torkkelinmäen kupeeseen. Porthaninkatu oli pirullinen, pitkä ylämäki ja kapea väli ratikkakiskojen ja parkkeerattujen autojen välissä, huh, vinssasin sitä talvet läpeensä. Paluumatkalla hain Hakaniemen hallista edellispäivän leipää, jota sai puoleen hintaan; elelin herroiksi opiskelijbudjetilla.

Sitten torin poikki ja mäkeä ylös Pitkällesillalle. Takanani kävelevä päihtynyt mies lauloi Akselin ja Elinan häävalssia, minä olin nostalgia-aallon vallassa.

Kruununhaka, oma kaupunginosani. Oikokatu, jonka varrella ystävä asui erään kesän vuokralaisena kellari-ateljeessa. Toinen ystävä majaili kesätyöläisenä kommuunissa, jossa hankin elämäni hirveimmän krapulan juomalla väkeviä liköörejä ja muita hirvittäviä juomia. Kun seuraavana aamuna poljin töihin, pelkäsin ihan vakavassani, että saan sydänkohtauksen Senaatintorilla, ja oksensin sappinestettä koko päivän.

Snellmanninkatu, arkeni kulkureitti. Ja sitten Vironkatu, kotikatu, voi veljet, siellä oli niin paljon entisellään. Kebabravintola Keko, jossa syötiin monet korjaussarjat krapulapäivinä, Teatteri Jurkka, Dodon toimisto, jossa istui taaskin nuoria osallistuvia ihmisiä kokoustamassa. Ilposet-kioski, josta piti monet kerrat hakea lohtukarkkia juuri ennen sulkemisaikaa. Ja vaaleanpunainen kotitaloni. Kurkistelin portin läpi sisäpihalle ja alaovesta juhlavaan rappukäytävään, tuntui jotenkin käsittämättömältä, että asuin siellä niin monta vuotta, kuljin joka päivä mukulakivipihan poikki, lukitsin pyöräni takapihalle, kävelin porraskäytävään, jonka seinämaalauksiin silmäni olivat turtuneet.

Kuljenkohan tämän kaupungin katuja joskus vuosien päästä samalla tavoin, entisen elämäni reittejä muistellen?