Näin kirjoitin graduni eli opiskeluvuosieni psykohistoriaa

Sain edellisen kirjoitukseni kommenteissa Hillan historian ensimmäisen lukijatoiveen: anonyymi lukijani pyysi, että kirjoittaisin omasta graduntekoprosessistani. Sytyin heti aiheelle. Eilen illalla lueskelin vanhoja päiväkirjoja niiltä vuosilta, kun gradunteko oli meneillään. Muistin kyllä, että kirjoittaminen ei ollut ihan leikintekoa, mutta päiväkirjojeni perusteella voi sanoa, että viimeisinä opiskeluvuosinani oli pitkähköjä kausia, jolloin voin henkisesti todella huonosti. Päiväkirjoissani on sivukaupalla sellaisia itsesyytöksiä, että niitä melkein hirvittää lukea. Olen miettinyt, rikonko nuoremman minäni yksityisyyden suojaa siteeraamalla vanhoja päiväkirjojani. Aion nyt kuitenkin tehdä niin. Graduprosessin ankaruudesta välittyy paljon autenttisempi kuva, kun päästän ääneen silloisen minäni.

2. marraskuuta 2000 (Olen huono opiskelija ja epäonnistun herra runoilijan hurmaamisessa)

Olin eilen tiedekuntatentissä (kielitieteen periaatteet!) johon lukeminen oli melkoisen vastenmielistä. Minä en kuitenkaan tyytynyt vain harmittelemaan tenttiä, vaan kyseenalaistin koko suomen opiskelun, yliopisto-opiskeluni ylipäätään ja oman elämästä selviämisen kaiken kaikkiaan. Olin suhteellisen varma, etten pääsisi syksyn kursseista läpi, graduani en saisi koskaan valmiiksi ja juuri painosta tulleeseen ainejärjestölehteenkään en ollut kirjoittanut riviäkään. Sota oli hävitty kaikilla rintamilla, en koskaan tulisi pääsemään elämässäni eteenpäin kuten kaikki muut ihmiset. Vain puoli askelta ja putoaisin maailman syrjältä lopullisesti.

Yksi alkusysäys apeilulleni oli viikko sitten pidetty lyriikkailta jossa minä olin juontajana, vieraana mm. suuri ja odotettu runoilija Kontio. Itse haastattelusta jäi vähän lattea olo, mutta ennen kaikkea siitä loppuillasta. Kun tietenkin minä halusin hurmata sen Kontion sekä älykkyydelläni että aistillisuudellani, mutta kun sitten istuin sen kanssa samassa pöydässä, tunsinkin itseni ihan tyhmäksi ja tyhjäpäiseksi, mulla ei ollut mitään sanottavaa, ei älykästä eikä hauskaa. Sitten jotenkin suutuin ja petyin itseeni ja siihen tilanteeseen että istuin siinä ja toivoin että se tykkäisi edes mun tisseistä. Voi, käännä kasvosi minun puoleeni, herra runoilija! Jos sinä valitset minut, olen pelastettu merkityksettömyydestä! Helvetti että naisen osa on joskus raivostuttava!

16. marraskuuta 2000 (Gradun tutkimussuunnitelmaa pitäisi kirjoittaa, en saa sitä tehtyä ja mielenterveys järkkyy)

Minä olen ihan horkassa. En voi olla paikallani mutta mihinkään ei pääse pakoon. Työ olisi helpotus mutta en voi tarttua siihen, sanat vain surisee päässä kuin perhoset hullut. Viime yö oli kauhea, valvoin ja valvoin ja tunsin kuristavaa kauhua kun ajattelin omaa kyvyttömyyttäni. Yritin maata ihan hiljaa selälläni että uni olisi tullut. Sydämen kohdalla ja mahassa on kylmät kivet. Pelko ja häpeä.

19. marraskuuta 2000 (Huonosti menee)

Käet tärisee. On kylmä, siksi kai kun en ole nukkunut. Paniikki.

26. marraskuuta 2000 (Yllättävä käänne tutkimusprosessissa)

Nyt on tämä väsytystaistelu käyty loppuun: kirjoitin tänään muutamassa tunnissa tutkimussuunnitelmani valmiiksi, vähän niin kuin puolivahingossa. Että kannatti olla kaksi viikkoa ahdistunut! Voi hyvänen aika! Nyt on taas maailma auki, tilaa hengittää ja voimia tarttua omaan pieneen hyvään arkeen. Että voikin olla helppo olo!

2. toukokuuta 2001 (Kyllä se välillä sujuikin, humanistin pelko huomisesta väistyi ja graduseminaari tuli suoritettua)

Tämä on kyllä ollut elämäni kevät. Niin monet asiat ovat löytäneet paikkansa, loksahtaneet kohdalleen. Olen nauttinut yliopistoelämästä kunnolla vasta nyt, kolmen ja puolen opiskeluvuoden jälkeen. En enää pelkää tulevaisuutta enkä sitä että minusta ei tule mikään. Asiat ovat tapahtuneet helposti: haastattelin viimein Kontiota ja kirjoitin siitä jutun ja kirjoitin myös hienon seminaariesitelmän täysin tuskailuitta.

19. tammikuuta 2002 (Olen aikeissa käyttää koko kevätlukukauden gradun kirjoittamiseen)

Tänään ei ole ollut kauhean hyvä päivä. Iltapäivällä kävin kirjastossa harhailemassa, ahdistavaa, kirjoja on niin paljon, ajattelevia ja asiantuntevia ja asialleen omistautuneita ihmisiä niin paljon, ja minä onneton ryven noissa samoissa Kontion runoissa ja pyörittelen samoja kirjoja vuodesta toiseen enkä tunne asiaa alkuunkaan, ja tämä ihmisenä olemisen laitakin on vähän niin ja näin.

7. helmikuuta 2002 (Harvinaista armollisuutta omaa itseä kohtaan)

Nyt on taas ilta, tai yö jo, ja omaan vetämättömyyteen ja periksiantamisiin voi suhtautua rennosti, naurahdellen, ja huominen päivä tuntuu siltä että kenties graduni kirjoitan ja muutenkin elän hyvän elämän ja kykenen rakkauden ja elämää kannattelevan voiman tekoihin.

11. helmikuuta 2002 (Edes ns. opiskelijaelämä ei suju)

Viikonloppu meni maatessa ja rypiessä. Olin kyllä kaksissa tupaantuliaisissa, mutta niin vetämätön etten saanut edes kunnolla ryypättyä. Surullista.

9. maaliskuuta 2002 (Ei suju, ei)

Minä olen itsepetoksen mestari. Luin lehteä puoleenpäivään ja katoin telkkarista Piukat paikat. Nyt kello on puoli kolme. Ryhtiliike on jälleen epäonnistunut.

10. maaliskuuta 2002 (Eräänlainen aallonpohja)

Mua vituttaa todella paljon että ikinä aloin opiskella kirjallisuutta ja että valitsin gradun aiheeksi jonkun vitun runoilijan. Minä en ole kirjallisuudesta kiinnostunut ja tuntuu vittumaiselta ajatella että olen tuhrannut viisi vuotta yliopistossa johonkin mistä en ole kiinnostunut. Eniten tietysti vituttaa se etten olen kovin kiinnostunut yhtään mistään. Vittuun runous! Voisin tappaa kaikki runoilijat.

9. kesäkuuta 2003 (Uusi yritys yli vuoden tauon jälkeen)

Näin unta: yritin tarttua graduntekoon ja kirjoitin ensimmäisen otsikon isolla kaunokirjoituksella. Huomasin heti, että siihen tuli kirjoitusvirheitä ja tulin epätoivoiseksi: tästä ei tule mitään, en osaa kirjoittaa edes yhtä sanaa.

Viimeistään nyt pitäisi saada kirjoittaminen täysillä käyntiin, jos haluan jättää graduni elokuussa, mutta tunnen jonkinlaista pakokauhua kun muistelen puolentoista vuoden takaisia aloitusyrityksiä ja huomaan, etten ole nyt yhtään enempää selvillä vesillä. Tulee ihan fyysinen pahoinvointi ja pelko.

22. kesäkuuta 2003 (Kirjoitan gradua, lopultakin)

Ihan lyhyesti vain, kun kello on 20 yli 3 aamulla ja huomenna pitäisi taas kirjoittaa gradua - sitä on muuten yli 100 sivua. Olisipa tuo kesäkuun alussa pelkäävä tyttö kuullut sen! Näiden piinan vuosien jälkeen näyttää siis todellakin siltä, että muutaman viikon kuluttua minä pääsen eroon Tomi Kontiosta. Vaikka olen välillä ollut toivoton ja syönyt 400 grammaa karkkia putkeen ja itkenyt lauantai-iltana tunnin yliopiston edessä, niin minä en ole antanut kokonaan periksi.

13. syyskuuta 2003 (Se on täytetty)

Minä sitten jätin sen graduni. Sain siitä eximian. Minä valmistun maisteriksi muutaman päivän kuluttua hienoin paperein.