Vanhoja kuvia

Olin viikonlopun Torniossa. Kävimme isän kanssa Harjumaassa, löysin vähän mutta kauniita puolukoita ja muutaman kilon lampaankääpiä, jotka leivitettiin ja paistettiin tuoreeltaan. Ulkoilimme äidin, siskon ja kohta 2-vuotiaan siskonpojan kanssa, joki virtasi leveänä, aurinko paistoi. Itkimme vähän haudalla ja vähän enemmän leikkikentällä, siskonpoika kantoi meille pensaasta ruusunmarjoja ja laski liukumäestä syliin. Kävin isän koiran kanssa pitkällä kävelyllä peltoteillä, ilma oli pehmeä ja sumuinen, tuoksui syksy. Katselin koiran riemukasta juoksua ja valppaita asentoja, kuinka itsestään selvästi eläin on kaunis.

Lauantai-iltana istuin yli satavuotiaan ulkosaunan portailla ja höyrysin pimeään iltaan. Ajattelin hirsiä, jotka ovat olleet niillä sijoillaan vuosikymmen toisensa jälkeen, kaikkia niitä minulle vieraita ihmisiä, jotka ovat astuneet saunan ovesta sisään ja ulos, ja itseäni siinä portaalla, lukemattomien sattumien virrassa siihen ajautuneena.

Käynnit lapsuudenkodissa ovat aina menneisyydellä ladattuja. Sisko on erikoistunut arkeologisiin kaivauksiin pihapiirin vanhoissa rakennuksissa, jotka ovat toimineet perheemme varastoina 80-luvulta lähtien. Tämänkertaisen vierailun löydöksiä olivat kummisedän siskolle nikkaroima pieni puinen hella, 70-luvunkeltainen salaattikulho, jonka pohjassa lukee made in finland by karhumuovi (Suomessa tehty muoviastia, siinä on totisesti menneen maailman henkeä!) ja mummin siniraidallisella kankaalla vuorattu vanha matkalaukku, joka oli täynnä valokuvia.

Istuin kuvien äärellä monta tuntia. Se oli sekalainen kokoelma; vanhimmat kuvat olivat 1900-luvun alkupuolelta, tuoreimmat 1980-luvulta. Mustavalkoisia hääpareja, porvarillisia perhepotretteja, automaattikameroilla räpsittyjä värikuvia. Neljä pitsireunaista pikkukuvaa mummista ystävättärensä kanssa luistelemassa, joka kuvassa silmiin asti ulottuva hymy, poskissa nuoren tytön pyöreys. Isä lapsena siskojen kanssa laiturilla, taustalla vain vettä ja taivasta, tyttöjen uimapuvuissa pussihelma ja pienet lahkeet, isän tukka valkeaksi paahtunut. Rippikuvia, ylioppilaskuvia, tädit nuoruudenkuulaina, sileähiuksisina, hymyt säteilevinä, isä vähän ujona huulet töröllään.

Vanhimmat kuvat olivat kuin toisesta maailmasta. Isän äidin sukua uskomattomassa ryhmäkuvassa pihalle nostetun kahvipöydän ääressä, ympärillä kukkivia pensaita, lapset hieman pelästyneen näköisinä aikuisten keskellä, kaikilla naisilla posliininen kahvikuppi käteen nostettuna. Ja kuvan vasemmassa reunassa valkohiuksinen, pippurisilmäinen vanhus, jonka hampaattoman suun ilmeestä ja itsetietoisesta pään asennosta saattoi nähdä, että tuolle muorille ei ryppyilty.

Ihastuin kahteen edesmenneeseen sukulaiseeni, joista en ole aiemmin juurikaan kuvia nähnyt. Isänisänisäni, Kalle-pappa, näyttää kuvissa valoisalta, mukavalta mieheltä. Isä kertoi, että pappaa kutsuttiin nauru-Kalleksi, kun se oli aina niin hyvällä päällä. Toinen, jonka kuvista en tahtonut saada silmiäni irti, oli isänäidinäitini, jolta olen saanut toisen ja kolmannen nimeni. Mummu oli isän mukaan kiltti ihminen. Kuvissa pään asento on melkein nöyrä, hymy hieman varovainen mutta lämmin. Yritin turhaan löytää yhdennäköisyyttä vihkikuvan suurisilmäisen neidon ja kukikkaaseen leninkiin pukeutuneen vanhan naisen väliltä. Tuntui ihmeelliseltä katsoa vierasta naista, jonka nimeä itse kannan.

Vanhojen valokuvien katseleminen on ehkä kliseisintä menneisyyden pohdintaa, mitä kuvitella saattaa, mutta minä olisin voinut katsella niitä homeenhajuisia kuvia loputtomiin. Kuinka paljon voikaan lukea asennoista, katseista, olkapäille laskeutuneista käsistä, hymyistä, ja niistä hymyttömistä silmistä, jotka katsovat suoraan kameraan.