Tammikuita

21. tammikuuta 2001

Vielä viikko sitten olin täysin tahdoton elämäni suhteen ja nyt on melkein pakahduttava olo kaikesta hyvästä ja kauniista mitä ympärillä näkee. Sellainen AHNAS olo, päiviä ja hetkiä tekee mieli ahnehtia, ahmia kaikkea mikä on käden ulottuvilla. Samalla tuntuu että tämä on melkein liikaa, että minä en kestä tätä täyteyttä. Vähintäänkin pitää välillä vähän maata selällään ja hengitellä vain.

Voisinpa jotenkin pullottaa tätä ilon ja energian pulppuilua talteen, ja sitten juottaa sitä itselleni kun tahdottomuus taas iskee.


15. tammikuuta 2002

Minä haluan pelastaa itseni iloon ja merkitykseen ja kirkkaaseen mieleen enkä siihen että minun pitää laahata itseäni päivästä toiseen, laahata mukanani sitä kaikenpeittävää inhoa joka sammuttaa ilon, laahautua oman elämäni pakolaisena, etsiä jotakin turvapaikkaa.

Minä en halua herätä huomenaamuna siihen tuttuun pelkoon, että miten minä saan liikuteltua itseni päivän läpi, tarraudunko heti aamusta sanomalehteen ja sinnittelen sen äärellä väistellen aamupäivän ahdistusta, joka hulvahtaa täyteen mittaansa kun tulen huoneeseeni, yritän tarttua johonkin, saan ehkä pyykit viikattua, ja kun katson kirjoittamaani listaa, jonkinlainen pakokauhu valtaa minut ja ulkona on sietämätön päivänvalo ja ihmiset menossa jonnekin. Ja koko ajan on sellainen olo ettei missään ole turvassa, koko ajan on suistumaisillaan johonkin, ja kuitenkin kieltäytyy pelastamasta itseään.


7. tammikuuta 2003

Sitä toivon, vaikken nyt jaksakaan toivoa kovin kiihkeästi, että jaksaisin roikkua arjessa kiinni. Ei minun tarvitse tehdä mitään ihmeitä, muta että sietäisin vähän tätä epätäydellisyyttä, panisin vähän vastaan, nielisin sen vastenmielisyyden, edes vähän, edes vähän saisin tehtyä.

Saisin pidettyä mielen kirkkaana kuin pakkastaivas, sydämen lämpimänä kuin pirtin uuni.

Kauhistuttavaa, kun tuntee tulleensa vanhaksi. Sitä huomaa nyt olevansa se aikuinen, joksi joskus kuvitteli tulevansa, että tämä on nyt se aikuinen minä jona elän aikuisen elämäni, joka ei näytä siltä mitä ajatteli.


3. tammikuuta 2006

Joululoman viimeisenä päivänä apeus hiipi sydämeeni. Uutena vuotena ihmisten kohtaaminen vaati pinnistämistä, sanat eivät tulleet suusta sujuvasti. Työasiat häämöttivät mielen horisontissa järkälemäisenä, musertavana varjona. Eilen illalla kuuntelin voimattomana ystäväni puhetta, en saanut oikein nukuttua koko yönä. Yritin turhaan päästä unen turviin ja luin väsynein silmin kirjaa, jolla halusin peittää omat ajatukseni. Tänään asemalle raahautuminen tuntui voimanponnistukselta, metro- ja ratikkamatkat olivat pieniä hengähdystaukoja, kun ei itse tarvinnut liikkua.


17. tammikuuta 2011

Eilen hyvä mieli vahvistui kun toimittelin arkisia asioita, tiskasin, pesin lakanapyykkiä, kävin viimaisella kävelyllä. Aina uudelleen saan ihmetellä sitä, miten tunne totaalisesta, lamauttavasta ihmisenä epäonnistumisesta vaihtuu tyytyväisyyteen oman elämän pienistä hyvistä asioista, haluun pitää niistä kiinni ja toiveikkuuteen sen suhteen, että jotain hyvää on vielä koituva osakseni.


29. tammikuuta 2012

On koitunut, on koituva.