Joulun elementtejä

Joulu alkaa Kolarin yöjunan vanhassa makuuvaunuhytissä, jossa on oranssi pesuallas ja kolme vuodetta päällekkäin .

Siskon kanssa kirjoitetaan lista asioista, jotka pitää tehdä ennen aattoa. Tunnemme suurta nautintoa joka kerta, kun listalta saa viivata jotain yli.

Kaivamme esiin hiuti kuluneet joulukoristeet. Siskon kerhossa askartelema tonttuketju tuntuu enemmän nenäliinalta kuin kartongilta. Ikkunaan kiinnitettävissä paperitähdissä on keskellä reikä jokajouluisten teippien jäljiltä. Äidin 70-luvulla askartelemien pumpulilampaiden pahvijalat ovat pahasti taittuneet. Tänä vuonna armahdamme Lucia-aiheisen joulujulisteen: se on niin repeytynyt, että saa jäädä puusohvan sisään lepäämään.

Aatonaattoilta, yksi oman jouluni kohokohdista. Pirtin pöydän ääressä kuoritaan yhdessä kaksi isoa kattilallista kuumia perunoita, jotka survotaan vanhalla puunuijalla muhennokseksi. Kattila nostetaan lämpimälle uuninpankolle, peitetään pellavapyyhkeellä ja annetaan imeltyä yön yli. Luminen kuusi kannetaan sisään sulamaan, sanomalehdille kertyy valtavat lammikot. Kello on yli kymmenen, kun pirtin lattia viimein luututaan tolulla. Asettelen kynttilöitä kuuseen melkein tunnin ennen kuin olen tyytyväinen, isä vaanii uunissa paistuvaa kinkkua puolilleöin. Kello on melkein yksi, kun laitan riisiryynit yöksi likoamaan.

Jouluaatossa on väistämättä suorittamisen makua. Laaditaan aikatauluja: pitää tarkistaa, moneltako tulee Lumiukko, onko riittävän pimeää, jos haudalle mennään jo kolmen jälkeen ja ehditäänkö syödä ennen kuin joulupukki tulee seitsemältä. Oikeastaan relaan kunnolla vasta kun pukki on lähtenyt (sillä oli rumin näkemäni peruukki ja puuhkalakkikin puuttui). Lahjojen saamisesta olen koko aikuisikäni ollut lapsellisen iloinen. Tänä vuonna meillä on myös kaksivuotiaan jouluilo.

Joulupäivänä ruoka maistuu aina kaikkein parhaimmalta. Oikeastaan se maistuu parhaimmalta vielä tapaninpäivänäkin. Saan äitin tekemää lasimestarin silliä vasta tapanina. Se on ihanaa. Myös lanttulaatikon ja kylmäsavuporon kohtaaminen jaksaa elähdyttää vuodesta toiseen.

Tornion kaupunginhotellin tapanintanssit on instituutio, jota on vaikea kuvailla. Kansaa on koolla 18-vuotiaista seitsemänkymppisiin. Kun käyn naistenhuoneessa, tunnen itseni järkyttävän alipukeutuneeksi. Lattapohjakenkäni ja ripsiväriin perustuva ehostukseni kalpenevat uloitteikkaiden hiuslakkaluomusten, pitkien nahkasaappaiden, kupeita nuolevien minihameiden, tarjolle asetettujen rintojen, glitterin, hileen ja säihkeen keskellä. Monilla miehillä puolestaan on farkut ja ruutupaita.

Yläkerrassa on karaokea. Baskeripäinen mies laulaa hyvin vakavana "Jestas sentään, mitkä rinnat". Kolme nuorta tyttöä kihertää epävireisesti hitin, joka kuullaan tunnin sisällä jo kolmatta kertaa. Pankin räjäyttää nelikymppisen naisen vahvasti tulkitsema Levoton tuhkimo, ja kaikki mukaan kertosäkeeseen! Alakerrassa tanssitaan iskelmää ja humppaa. Näissä tansseissa on kerran jos toisenkin heittäydytty irtosuhteisiin, mutta tänä vuonna tulen kotiin langon kyydillä, saaliinani pelkästään takapenkille unohtunut ruokalappu.

Sitten alkaa arki, suloinen loma-arki. Tapanin jälkeisenä päivänä syödään perinteisesti ravintolassa. Paistetut nuudelit maistuvat mahtavalta. Joulutortun sijaan syödään Arnoldin donitsit. Fazerin konvehdit ja After eightit on syöty, luojan kiitos. Käymme Haaparannalla ostamassa karkkia. Varma keino matkustaa takaisin lapsuuteen: ruotsalainen banaanivaahtokarkki.

Jännitystä elämään

Avautumiseni aiheesta nettideittailu on poikinut yhden Hillan historian pisimmistä kommenttiketjuista, jossa on mm. käynyt ilmi, että Hillalla on salainen ihailija, ja että treffipalstalta voi todistajalausuntojen mukaan oikeasti löytää elämänkumppanin. (Yhtä paljon kommentteja on tainnut saada vain kirjoitukseni, jossa puntaroin mahdollisuutta perustaa perhe katalonialaisen homomiehen kanssa.) Kiitos kaikille teille, jotka olette rohkaisseet minua uskossani horjuvaa!

Joskus Hillan varhaishistoriassa ihastuttavan Hurinan kirjoittaja esitti haasteen minulle ja muutamille muille vapaalla jalalla kulkeville bloggareille. Meidät haastettiin aloittamaan nettideittailu ja raportoimaan kokemuksistamme blogissa. Jokusen vuoden viiveellä ajattelin nyt ottaa haasteen vastaan. Minun virtuaalielämäni ei nimittäin koskaan ole ollut yhtä jännittävää kuin nyt, ja paatuneena ekshibitionistina haluan tietysti kertoa siitä muillekin.

Ensinnäkin täytyy todeta, että tuo edellisestä kirjoituksestani paistava epätoivo oli ihan todellista. Tein juuri niin kuin mm. siskoni, luottoystäväni ja jopa entinen poikaystäväni olivat lempeästi ja toistuvasti kehottaneet minua tekemään, ja tunsin oloni surkeaksi. Töin ja tuskin sain kyhättyä kasaan profiilin, josta kävi ilmi sukupuoleni, ikäni, maakunta, jossa asun ja se, että haluaisin lapsia. Kuvan lisäämistä en edes harkinnut. Oletin, että tällaisella äärimmäisen harvapiirteisellä profiloinnilla olisi turha odottaa yhteydenottoja, mutta eikö mitä, niitähän alkoi tipahdella. Lauantai-illan online-tila oli lopultakin aika hilpeä kokemus.

En yleensä käy kotona ollessani koneella kuin keskimäärin kerran viikossa. Kuinka ollakaan, viimeiset viisi iltaa olen istunut huomattavan tiiviisti läppärini ääressä. Pisimmillään puoli kolmeen asti aamulla. Todella, todella hämmentävää.

Ja tulosta on alkanut syntyä. Olen nyt muutaman päivän ajan viestitellyt erään palomiehen kanssa. Hänellä on kertomansa mukaan puusepän sielu, turvekattoinen savusauna ja haluja tulla isäksi. Olenko taas kerran löytänyt elämäni miehen?!?!?