Syksyä iholla

Lauantaina vietimme Harakanpesän syysjuhlia. Teimme sadonkorjuun pakasteessa, josta löytyi kaksi vuotta sitten poimittuja puolukoita ja ties kuinka monta vuotta sitten pakastettuja suppilovahveroita, jotka maistuivat jeeran ja persiljan säväyttäminä vielä aivan mainioilta. Naapurin pihasta saatiin omenoita ja raparperia, jotka pääsivät samaan piirakkaan.

Tuli ihmisiä, tuli lämmin, lämmitettiin sauna, juotiin punkkua ja tsekkiläistä yrttiviinaa, haitari soi ja viulu ja laulatti pitkästä aikaa. Vedeltiin Karjalan kunnaat, Uralin pihlajat ja On suuri sun rantas autius, ja vastapainoksi slaavilaiselle melankolialle Lasten liikennelaulu, joka soi päässä vielä sunnuntainakin.

Sisko oli mukana juhlissa, kehystettynä, kauniina, hiussuortuvat takaapäin tulevan valon kultaamina. Valokuva nojasi pöytäni kulmalla kuohuviini- ja päärynälikööripulloihin. Uskon, että sisko olisi pitänyt asetelmasta. Mielessäni nostin sille monta maljaa, teki mieli julistaa, että minä rakastan minun kuollutta siskoani elämäni loppuun saakka, mutta ääneen en uskaltanut.

Sunnuntaina vietimme suloista kotipäivää, sängyssä puolillepäivin. Iltapäivällä tehtiin sadonkorjuu kaivonrengas-kasvimaallamme, joka on nostanut mullasta korkeana huojuvan, kukkivan tillimetsän, tiheää persilja-aluskasvillisuutta ja yhden valtavan kesäkurpitsan-jötkäleen, josta saatiin kahden ruokalajin päivällinen: yrttistä, samettista keittoa ja pääruoaksi öljyssä tiristettyjä paistokkaita. Omavaraistalouteen on vielä matkaa: räkätit söi punaviinimarjat, rusakot ne muutamat sokeriherneen palot, jotka versoihin ehti kasvaa, ja karviaismarjat kuivettui pensaaseen ennen kuin ehtivät kypsyäkään. Mutta tuntui mukavalta, että yhdestä itse istutetusta siemenestä oli kasvanut neljän hengen ateria. Ja omalla seinustalla kypsyneet kirsikkatomaatit ovat makeampia kuin mansikat.

Iltasella kannoimme pihalle viherkasvit ja kukkaruukut ja ryhdyimme kevätpuuhiin, mullanvaihtoon väärään vuodenaikaan. Päivällä oli satanut, kostea maa hohkasi syyskylmää, hämärä alkoi kasvaa puiden alta. Tammesta napsahteli maahan kypsiä terhoja. Iltailma helahti poskille, säväytti vaahteroiden latvukset, ja minulla oli uudelleenrakastunut olo.

Kesä on mennyt

"Mutta enää en ole yhtä väsynyt, yhtä surusta raskas." Tuo heinäkuun viimeisen päivän lopetus on osunut silmiin monta kertaa. Mikä pilkkaava lause.

Elokuun alussa myöhästynyt helle makasi kaupungin yllä, lämmitti viimein uimavedet, sai asfaltin hohkaamaan, huoneet tukaliksi. Kiedoin päähän pellavahuivin, sen alle likaisen tukkani, kuljin päiväkausia samoissa haalistuvanoransseissa housuissa. Eikä vain sydän, vaan koko ruumis ja sielu olivat niin raskaat, että aina ei olisi jaksanut kävellä pystyasennossa. Ajatus siitä, että etenisin maata myöten ryömien tai kenties kontaten, tuntui ihmeellisen houkuttavalta. Välillä toivoin että pyörtyisin kertakaikkiaan, pääsisin lepäämään väsyneitten naisten taloon, viileiden mankeloitujen lakanoiden väliin, vaatteista ja velvollisuuksista riisuttuna. Välillä yritin liikkua ja hengittää mahdollisimman hiljaa. Silloin paino tuntui helpottavan, vähäsen.

En tiedä onko mitään syytä kirjoittaa imperfektissä, mutta ainakin kesä on ohi. Viimeisenä hellepäivänä olimme mattopyykillä. Räsymatot saivat kuivua loppuun sisällä ovien päällä, kun yöt muuttuivat kosteiksi ja alkoi sataa. Leikkasin villiintyneen nurmikon sateiden alta, puskin museaalista leikkuriamme kuumissani ja päättäväisenä. Se tuntui ihmeen paljon kevyemmältä kuin kesäkuun toisena päivänä, kun maailma oli juuri sälähtänyt rikki ja työntelin leikkuria jostain kiinni pitääkseni. Silloin ruohon seassa kasvoi lemmikkejä, ja minä päätin, että yksikään niistä ei saa katketa, se oli taika. Toivoton taika, tiesin jo silloin, mutta sitä ei saanut rikkoa, koska ei ollut enää mitään muuta, jolla olisin voinut suojella siskoa.

Nyt viimeksi leikatessani nurmikolla kasvoi ensimmäisiä syyssieniä. Vetelin surutta niiden päältä niin että heltat roiskuivat ympäriinsä.

Elokuun viimeisenä iltana laitoin lämmöt päälle, koska sisällä oli enää 14 astetta lämpöä. Kuuma vesi lähti kiertämään vanhoissa putkissa ja pattereissa. "Kesä on mennyt", isä kirjoitti viestissään, "täällä oli toissayönä ensipakkanen ja eilen tuli hellassa."

Elokuussa siis ajoin nurmikon ja pesin mattoja, pyöritin kaksi koneellista lakanapyykkiä, imuroin huoneeni ensimmäistä kertaa toukokuun jälkeen. Ja sitten olivat kaikki ne aamut, joiden viisarit kiertyivät vääjämättömästi kohti iltapäivää, ja minä kierryin kyljeltä toiselle, ja sydämen vieteri kiertyi yhä tiukemmalle, kunnes oli pakko siirtää itsensä jonnekin toiseen paikkaan, ettei se katkeaisi.

Niin monta päivää sakeaa huttua, suut ja silmät täyteen. Mutta kun suru joinakin iltoina sytyttää lyhtynsä, kaikki on vähän aikaa sietämättömän kirkasta. Sitä voi katsoa vain hetken silmiin, sitä silmitöntä tietoa, että sinun katseesi ei enää ole täällä.

Pahvilaatikkorunoutta

Särkynyt sydän,
marttyyrin kyynel,
unohtunut kesämuisto,
jäähyväiset lapsuudelle.

Murtunut unelma,
vaikenevan tarina,
uinuva rakkaus,
vieno kesäillan tuuli.


(Kirjoittanut Hilla 11 v. Päiväkirjaan runon viereen on liimattu särkyneen sydämen haalistunut, mutta aivan ehjä kukka, jonka poimin mummilan seinustalta kasvavasta pensaasta. Saman sivun ylälaitaan on teipattu toinenkin kesämuisto: Ekoksen purkka-automaatista ostettu purukumi, kertaalleen pureskeltuna. Tämä mainittakoon, jottei kuva 11-vuotiaan minäni sielunelämästä näyttäydy liian romantillisena.)