Vaihtolämpöinen mieli

Miten elämä voi välillä olla näin kivaa? Tai siis miten se voi välillä olla niin karseaa kun se oikeasti on näin kivaa? Tai siis miten se voi oikeasti tuntua välillä niin saatanan karsealta ja välillä niin vitun kivalta, vaikka se on koko ajan tämä sama pikku elämä?

Tiedän, että asialla on hyvin paljon tekemistä aivojeni serotoniinitasojen kanssa, joiden vaihteluun minulla on perinnöllinen taipumus. Tiedän myös, että näkemys on perin subjektiivinen, mutta koko maailma tuntuu oikeasti nousevan ja kaatuvan minun välittäjäaineideni mukana. Siis silloin kun minulla on kivaa, kaikilla muillakin ihmisillä näyttää olevan asiat enemmän tai vähemmän hyvin, ja silloin kun minulla ei ole kivaa, koko ihmiskunta tai ainakin minun lähipiirini näyttää kulkevan kohti vääjäämätöntä tuhoa ja kadotusta.

Minulla on kestänyt vuosikausia (tarkemmin sanottuna viitisentoista vuotta) päästä perille oman mieleni mekaniikasta. Nykyään tunnen sen aika hyvin, mutta se jyrää vääjämättömästi kaiken järjen ja tiedostamisen. Vaikka minä tiedän, että paskojen kuukausien jälkeen minä saan takaisin voimani ja itsetuntoni ja elämäniloni, niinä paskoina kuukausina peli tuntuu peruuttamattomasti menetetyltä. Onnellisten ja vahvojen juna meni jo, ja minä pääsen korkeintaan joidenkin spitaalisten vankkureiden perälaudalle roikkumaan.

Ja sitten, tsuida duida, aurinko tulee esiin pilven takaa, ja päivien pyörät alkavat pyöriä iloisesti kuin kirkasväriset karusellit. Kaikella on taas merkityksensä, minä olen täynnä näkemyksiä ja ideoita ja laulunpätkiä ja hassuja juttuja ja viisaita neuvoja ja väkeviä tunteita ja toimintatarmoa. Välillä kuuntelen itseäni ihan monttu auki että mistä tuolla tytöllä oikein riittää tuota virtaa ja juttua. Menen ihmisiä päin auki ja hymyilevänä, saan kaikki nauramaan ja olen omastakin mielestäni melkoisen hyvä tyyppi. Tätä lystiä kestää sitten puolisen vuotta ja vot, on taas aika lyödä kanveesiin itseinhon ja kokovartalolamaannuksen kaatamana.

Olen viime aikoina miettinyt, miten tähän kaikkeen pitäisi suhtautua. Psykiatrit tarjoavat estoa ja tasaajaa ja nostoa kemiallisin keinoin, äidin miesystävä kehottaa syömään tanakan annoksen E-EPAA. Kumpikaan vaihtoehdoista ei ole heilauttanut viisareitani suuntaan eikä toiseen. Terapiaakin on kokeiltu (eittämättä vähän vääränlaista), ja sitä tekisi ehkä mieli kokeilla vähän toisista lähtökohdista uudelleen. Sitten on vielä zeniläinen vaihtoehto: hyväksyä koko setti sellaisenaan ja lopettaa hanttiin paneminen. Minä en ole koskaan ollut vaaraksi itselleni enkä muille, ja tietty määrä kärsimystä nyt vain kuuluu elämään, ja minun tapauksessani sen kääntöpuolena on sitten isolla kauhalla annosteltua kivaa.

Minulla oli muistaakseni joku pointti mielessäni, kun aloin suoltaa tätä, mutta en oikein saa siitä enää kiinni. Ehkä se oli tiivistetysti tämä: jee, on niin kivaa olla ihminen!

Perhesuunnittelua

Perjantaina löysin ratkaisun perheenperustamisongelmaan. Ratkaisu istui lapsuudenaikaisen ystäväni keittiössä ruskeine silmineen ja vastasi heti myöntävästi kun kysyin, haluaako hän lapsia.

Suunnitelma on seuraavanlainen: jos en nyt ihan lähiaikoina löydä ketään potentiaalista perheenisää, minä teen lapsen kauniin katalonialaisen homomiehen kanssa. Asia on puhuttu selväksi myös tämän miesystävän kanssa. Ainoa ongelma on, että tulevat isät haluavat asua Barcelonassa ja minä taas en aio muuttaa Suomesta mihinkään, mutta muuten perhesuunnittelu on edennyt lähes ongelmitta. Lapsi saa minun sukunimeni ja vaalean tukkani mutta isänsä tummat silmät. Ensimmäinen perhekuva onnellisena hymyilevistä vanhemmistakin on jo otettu.

Ei minulla olisi mitään perinteistä ydinperhettä vastaan, mutta alkaa näyttää siltä, ettei sellaisen perustaminen käy minun tapauksessani ihan käden käänteessä. Toistakymmentä vuotta on yritetty, nääs. Ja se on ainakin tullut selväksi ympärille katsellessa, ettei heteroseksuaaliseen parisuhteeseen perustuva ydinperhe ole minkäälainen onnen tae, vaan päinvastoin hirvittävä riskisijoitus. Jos perhe olisi jakautunut välille Suomi-Katalonia, suhteet voisivat säilyä suuremmalla todennäköisyydellä.

Lapsen haluaisin kyllä juurruttaa yhteen maahan, siinä mielessä suomalainen isä olisi yksinkertaisempi ratkaisu. Mutta toisaalta ympärivuotinen residenssi Barcelonassa ei olisi hullumpi juttu. Ja olisihan se hienoa, jos lapsi puhuisi sujuvasti sekä suomea että katalaania ja kasvaisi ymmärtämään sekä luterilaisen työmoraalin että katolilaisen anarkismin kulttuuri-ilmastoa.

Perhesuunnitteluni on herättänyt lähipiirissä hyvin positiivista vastakaikua. Ainoa, joka on ehdottomasti vastaan, on tuleva pappa. Asia on kuitenkin vasta suunnitelmavaiheessa. Suomen heteromiehet, teillä on vielä tilaisuus. Carpe diem, tai tämä nainen kääntyy seksuaalivähemmistön puoleen!