Päivän ja yön lintu

Voi minun kultalintuseni
Voi minun päiväyölintuseni
käki ja kotka
Voi minun pääskyseni
pesineen joen törmässä
Voi minun pöllöni
rajattomine katseineen
Voi voi minua
Voi voi minua

Voi näitä iloja
riekonnauruineen
Voi näitä murheita
suolakyynelmerineen
Voi näitä pakkasia
Voi kesien määrättömiä helteitä
Voi voi minua
Voi voi minua


Rauni Magga Lukkari, pohjoissaamesta kääntänyt Hilla

Sydän täynnä

Perjantaina kannoimme ystäväni muuttokuorman pakettiautoon, joka ajoi sen toiseen kaupunkiin. Helmikuinen iltapäivä-aurinko paistoi tyhjään asuntoon, olohuoneen keltaiset seinät hehkuivat lämpiminä. Ihailimme elämän yllättäviä lempeitä käänteitä, yllätysrakkautta, yllätysvauvaa.

Perjantai-iltapäivän ja sunnuntai-illan väliin mahtui paljon. Mieleni on ollut kuin piripintainen malja, joka on läikkynyt monta kertaa yli. Nyt siinä läikehtii päällimmäisenä melkein kipeää tekevä ilo siitä, että olen juuri nauranut siskon kanssa puhelimessa, kehrännyt siskon naurua esiin omallani, nauranut itkunkin rajan yli.

Taas olen huomannut, kuinka lähekkäin ne ovat, itku ja nauru, toisissaan kiinni. Perjantainen puhelu toisen siskon kanssa oli niiden ristiaallokkoa. Jokin yksittäinen lause sai meidät molemmat nauramaan hysteerisinä, ja meitä nauratti sitä enemmän, kun tiesimme, että nauru voi hetkessä keikahtaa pitelemättömäksi itkuksi. Lauantaina makasin kuulokkeet korvilla sängyssäni, huoneeni oven takana keittiössä oli nauruun remahteleva seurue. Minä yritin itkeä äänettömästi, mutta itkua kumpusi vatsasta asti, se kouristi minua kuin oksennus. Loppuillasta istuin sitten itsekin keittiössä, puhuin kovaan ääneen, nauroin katketakseni sille, että Suomen armeija on opastanut miehiään ydinpommin pudotessa kaivamaan maahan kuopan ja piiloutumaan siihen sadetakki päällä.

Iloisen illan jälkeen jäin yksin kotiin. Tunsin itseni säälittäväksi ylijäämä-hylkiöksi, joka makaa kylmässä sängyssään sillä välin kun kaikki muut painautuvat rakastettujaan vasten. Mutta sunnuntai-aamun taivas kylpi valossa ja minä soitin itselleni c-kasetilta aamulaulun: "Herää rakkaani herää, elämä jatkuu, kaikki hyvin täällä päällä maan". Iltapäivällä viritin museaaliset Kuusistoni, joiden toinen y-side roikkui viime kevään viimeisen hiihtoretken jäljiltä yhden ruuvin varassa, ja kävelin sukset kädessä järven rantaan. Bambusauvojen pehmeiksi kuluneet nahkahihnat asettuivat mukavasti ranteen ympärille ja Kuusistot luistivat täydellisesti sillä voitelulla, joka niiden pohjiin on jäänyt edellisen omistajan jäljiltä. Hiihtelin hiljakseen, aurinko paistoi iltapäivänpehmeänä, hanki narahteli suksien alla, ja minä tunsin, miten vastustamaton onnentunne valtasi mielen. Katselin niemenkärkiä, joihin puut osaavat asettua juuri niin kuin niiden kuuluu, rantojen haavikoita, jotka hohtivat kellanvihreinä, elokuun uimakiveä lumipeitteen alla. Takaisinpäin hiihdin varjonpuolen rannassa, ja kuin nousin jäältä, maailman ylle lankesi hunajavalo, joka kotiin päästyäni kalpeni maitolasin kuulaudeksi, kun aurinko solahti horisonti taakse.

Kotona hohkasin hiihdon jälkeistä hyvää oloa, kokkasimme Niksun kanssa omiamme, yhdessä, puuhella ja sähköhella lämmittivät keittiön, soitin Marian arabi-musiikkia ja tanssahtelin kasvislasagne-keitosteni äärellä, välillä itkin taas kokovartaloitkua ja sitten söin lasagnea pikkuisen tärisevänä mutta hyvällä halulla. Ruuan päälle hauduttelin kannullisen Bright mood -teetä, jonka mielialavaihteluja tasapainottavaan vaikutukseen en omassa tapauksessani jaksa enää kauhean paljon uskoa. Loppuilta oli kukkea sekoitus Family guy -jaksoja, BodyBalance-ohjelman puu- ja tanssija-asentoja, Nirvanaa kovalla silmät kiinni, sipsinjämiä ja suklaata, sauhuttelua sisätiloissa, kikatuskohtauksia, kylmiä väreitä ja levottomia mielikuvia, joista viimein vaivuin uneen ala- ja yläkerran välisen puhelinviestinnän sekä Mari Boinen maahisneito-biisin tyynnyttämänä.

Turvassa

Sisko soitti eilen sairaalasta. Istuin työhuoneen sohvalle, kuuntelin siskon hiljaista ääntä, ihmettelin, miksi minusta ei tuntunut miltään. Itku tulvahti ulos vasta siskon itkun kutsumana. Itkin vielä äidin kanssa puhuessa, ja kun kuulin, että kaikki oli nyt ihan hyvin, osasin ajatella vain, että en itse halua olla seuraavaa yötä yksin kotona.

Olen pitänyt Harakanpesää yksin lämpimänä kokonaisen viikon ja aloin itkeä uudelleen helpotuksesta, kun Niksu soitti ja sanoi tulevansa iltajunalla kotiin. Makasin pitkään työhuoneen sohvalla, itku ei tuntunut loppuvan ollenkaan. Sitten kuitenkin nousin, olo oli yhtä aikaa kummallisen raskas ja leijuva, päässä humisi hiljaa. Ajattelin, että ehkä mielen järkytystä on hyvä tasapainottaa hoitamalla kehoa. Kävelin kampuksen halki voimistelusalille, ohikulkevien ihmisten äänet osuivat minuun etäältä. Taivaanranta hohti vielä vaaleankeltaisena, joka muuttui ylempänä syväksi turkoosiksi. Vasta taivaan laki oli musta, ja sitä vasten piirtyi selällään makaavan kuun ohut sirppi. Katsoin kuuta mäntyjen pylväiden läpi, itku oli puhjeta taas pintaan.

Illalla menin asemalle vastaan Niksua, joka tuli Etelä-Pohjanmaalta rinkan, suksien ja tietokoneen kanssa. Lämpö hulvahti minuun kun näin junan ikkunasta tutun hahmon. Koti-ihmiseni!

Puuhellan lämmössä joimme mielialavaihteluita tasapainottavaa Bright mood -teetä ja haistelimme seinäjokelaisia yrttejä. Nukahdin onnellisena yläkerrasta kuuluvaan lattian narahteluun, ihmisen läsnäoloon talossa. Tiesin, että kaikki olivat turvassa.

Oma huone

Ikkunasta näkyy suuri haapa. Ikkunalasi saattaa olla alkuperäinen, 40-luvulta, sillä se saa haavan ja taivaan sen takana aaltoilemaan hiukan. Haavan täytyy olla lasiakin vanhempi. Ikkunaan olen ripustanut ystävältä saamani kristallikruunun, metallilangasta ja lasihelmistä taivutellun tuikkulyhdyn. Taivas on harmaa, tuuli heiluttaa haavan oksia, lipputanko sen vieressä huojahtelee. Minun on hyvä.

Makaan sängylläni, annan katseen kiertää huoneessa, josta on kuuden kuukauden aikana hitaasti tullut minun huoneeni. Näen, miten rakkaus ympäröi minua.

Seinällä on kaksi naista, toisistaan pois kääntynyttä, samassa kuvassa. Niitä on kaksi, mutta ne ovat yksi nainen, se on ollut minulle alusta asti selvää. Mieleni kuva, ylioppilaslahja äidiltä. Toisella seinällä on toinen lakkiaislahjataulu, unimetsä, jossa valkea Pegasos laiduntaa tyynenä rinnallaan pehmeänruskea, siivetön hevonen. Minun kuvani sekin, nyt tajuan.

Sängyn yläpuolelle olen kiinnittänyt pienen savisen taulun, johon on kaiverrettu siivekäs, suippokuonoinen olento. Suojelusenkelini, joululahja tädiltä. Samantapainen saviolento seisoo myös pöydälläni kukkaruukun juuressa. Tiedän, että sillä on lempeä hymy, vaikkei se näykään tänne asti. Tiedän myös, kuinka mukavalta olento tuntuu kädessä, se on pehmeämuotoinen, ja kun sitä ravistaa, sen sisällä helisee vaimeasti. Ilon ja lohdun lahja Mustikalta, jolta saatuja lahjoja ja kortteja on ripoteltu pitkin hyllyjä ja kaapinovia: linnunmuotoinen kynttilänjalka, pieni kuparikehyksinen peili, oranssilla taustalla lentävä kurki, mieshahmo, jonka pää on taipunut kumaraan kruunun painon alla.

Vaatekaapin ovessa on pieni sammakkotaulu, tuliainen Tallinnasta, lahja ensimmäiseltä oikealta hellultani. Siltä samalta sain vielä viime kesänä kauniin kortin, käsintehtyä paperia, josta valo kuultaa läpi tuossa ikkunalaudalla.

Ja yhdellä seinällä on suurennettu valokuva, jossa poseeraan aurinkolaseissa ihan voguena, taustallani yksi Kremlin sipulikupolitorni ja Moskovan taivaan poutapilvet. Siinä kuvassa näyn vain minä, mutta siinä on läsnä kaksi rakasta: Solveig-siskoseni, joka on kuvan ottanut, ja Anjukka, jonka luota olimme palaamassa Joskar-Olasta.

Pöydällä on uutukaiset espanjalaiset kengät, syvänvihreät, pehmeää nahkaa. Ne ostin eilen rakkaan Jossun kanssa, jonka vierailu tähän taloon ja huoneeseen teki tästä taas vähän enemmän minun kotini.

Eilen päätin yhden asian: jos joskus löydän elämäni miehen ja jos käy niin, että haluan myös naimisiin hänen kanssaan, ja jos päätän vielä vihkiytyä kirkossa, alttarille minut saattavat ystäväni, ja sisko, josta tulee kaasoni, saa kävellä perässä ja huolehtia, että nenäliinat eivät lopu kesken.

Meillä ei ole muuta

Vuoden 2007 alku on ollut minulle suuren ysäri-buumin aikaa. Vanhat lukioaikojen suosikit ovat yksi toisensa perään räjäyttäneet tajuntani voimalla, josta en silloin kultaisella 90-luvulla tiennyt vielä mitään. Cranberriesin kokoelman menin oikein ostamaan, ja jumavita se Dolores päästelee komeasti. En ole koskaan ollut mikään Oasis-fani, mitä nyt Wonder Wallia hoilasin mukana silloin kun se oli hitti, mutta nyt Niksulta löytynyt Oasiksen The best of menee minuun kuin häkä. Alanis Morrissetten Jagged Little Pilliä kuunnellessa huomasin, että osaan edelleen pitkiä pätkiä ulkoa. Huvittuneena muistelen, miten silloin 17-kesäisenä lauloin Alaniksen mukana kostonhimoisena "is she perverted like me, would she go down on you in a theatre", vaikken itse ollut mennyt down on anyone edes pimeässä makuuhuoneessa.

Tänään tajuuntaani iskeytyi CMX:n Cloaca Maxima -kokoelman kolmas CD, Astralis. En ole koskaan liiemmin vaikuttunut Yrjänän runoilusta, mutta Marmorin sanat on minusta yksinkertaisesti hienot:

Meillä ei ole muuta
ei muuta kuin vähän rehellisyyttä
Alastomuus hiekkaa
sen vapaus tuulen kiusaamaa
Meillä ei ole muuta
ei muuta kuin vähän kärsivällisyyttä
Ajattomuus leikkii ajatuksen valolla

Laulut puhuu rakkaudesta
laulut suulla suuremmalla
laulut etsii, laulut kaipaa
laulut tekee tekojaan

Ja muistin marmoriin on kaiverrettu sanoin
haluan sinua, muuttumista lähteeksi
Ja muistin marmoriin on kaiverrettu kuvin
olet taloni, lämmin sateen keskellä
Ja me lennämme surujemme poikki
ei meillä ole muuta

Meillä ei ole muuta
ei muuta kuin vähän mielettömyyttä
Ajatus on leikki
kosketus kuin tulessa
Meillä ei ole muuta
ei muuta kuin vähän hiljaisuutta
Luvuttomat päivät virtaa toistensa lomaan

Minä tulen talviteitä
liian vähän rinnassani
liettehiä povella
ja haaveissa puhdasta kultaa

Lapsi sylissä

Ystävänpäivän iloisin asia oli puhelu pikkusiskon kanssa. Sisko kertoi, että hänen ystävänpäivänviettonsa huipentui pomon aloittaman ystävänpäiväleivoksen syömiseen ilman lupaa. Oli kuulemma pahaa (kookosta ja mantelimassaa) ja ihmiset alkoivat kysellä, että kuka söi Esan leivoksen. Sisko tunnusti.

Siskon tunnelmiin oli paljon helpompi eläytyä kuin sen hyvännäköisen pariskunnan, joka yliopiston ruokalassa söi yhteistä sydämenmuotoista munkkia ja suukotteli pöydän yli. Tai sen naapuripöydässä istuvan nuoren naisen, joka selitti ystävättärelleen silmät loistaen, että "se oli vissiin netistä selvittänyt, koska olen vetämässä jumppaa, ja laittanut vahtimestarin tuomaan sen kimpun sinne jumppasaliin tunnin jälkeen. Siis mä en oo koskaan nähnyt niin isoja ruusuja!" Hohhoijaa, menkää muualle leuhkimaan!

Minulla oli sellainen aavistus, että kotiin tullessani en löydä kuistilta salaisen ihailijan lähettämää ruusukoria ja neliömetrin kokoista konvehtirasiaa. Neuvokkaana naisena menin kotimatkalla kukkakauppaan ja ostin itse itselleni ystävänpäiväkukan, suuren, lohenpunaisen ranskalaisen tulppaanin. Olen siitä melkein yhtä onnellinen kuin salaisen ihailijan kukkalähetyksestä (jota ei siis ainakaan vielä ole saapunut - kellohan on tosin vasta puoli kymmenen illalla, toivossa on hyvä elää). Minun uljas, sensuelli tulppaanini on omistettu kaikille niille naisille, jotka eivät saaneet tänään keneltäkään kukkia. (Alanko kuulostaa liikaa epätoivoiselta sinkulta? Kerrottehan kiltit kommenttiloorassa, jos Hillasta uhkaa tulla suomalais-ugrilainen Bridget Jonesin päiväkirja.)

Tänään en itse asiassa ole miettinyt niinkään paljon miehiä, vaan lapsia ja lasten kykyä tulla välittömästi lähelle. Olen miettinyt kaikkia niitä lapsia, joita olen saanut pitää sylissä, silittää ja suukotella. Ekaluokkalaista Ronjaa, joka juoksi syliini ja roikkui siinä kaikilla neljällä raajallaan. Pientä Leenaa, joka kylässä ollessaan riisui äkkiä itsensä pikkuhoususilleen ja halusi tulla minun viereeni makoilemaan. Kolmivuotiasta Oivaa, joka leikki koiraa ja antautui rapsuteltavaksi onnellisena kuin pieni luottavainen eläin. Eskari-ikäistä Mitjaa, jonka saan vieläkin joskus kaapattua syliini kiehnäämään. Kuukauden vanhaa Kuuraa, joka katseli minua ihmeellisen ihanilla menninkäisenkasvoillaan joille välillä nousi hymy, häivähdys toisesta maailmasta. Nelikuukautista Kaislaa, joka uudenvuodenaattona heräsi iltauniltaan kun muut paukuttelivat ulkona raketteja ja rauhoittui syliini pehmeänä ja lämpimänä, vauvantuoksuisena. Ilmaria, isoksi venähtänyttä kuudesluokkalaista kummipoikaa, joka tulee nykyään halaamaan ilman erillistä pyyntöä ja rutistaa minua lujaa, rakas pieni iso poika.

Jossakin viimeviikkoisessa keittiökeskustelussa sanoin Niksulle, että rakastan lapsia juuri siksi, että ne saa ottaa syliin, ja ne osaavat yleensä tulla siihen. Voi kiesus että olisi mukavaa, jos aikuisten kanssa voisi toimia samoin, vetää toisen vain muitta mutkitta lähelleen ja rutistella vähän. Naurettiin Niksun kanssa ihan vääränä, kun mietittiin, miten aikuisten pitää tehdä läheisyysasioista niin ihmeellisiä venkoilu- ja vehtaamisnäytöksiä, että kuinka paljon mutkattomampaa olisi, jos voisi vain sanoa, että kuule, tykkään susta, saanko tulla tänä yönä sun sänkyyn? Ja sitten toinen voisi vastata, että no sänkyyn et voi tulla, mutta voitais halailla ja pussailla pikkasen.

Ihmisten ja kynttilöiden lämmöstä

En meinaa uskoa tätä todeksi: istun omassa huoneessani, omassa keinutuolissani, sylissäni oma uutukainen kannetava tietokoneeni, ja olen yhteydessä tiedon valtateihin vasta-avattua laajaa kaistaamme pitkin. Ja olen ihan itse saanut aikaan kaiken tämän: löytänyt Harakanpesän, löytänyt narisevan Leeliani kirpputorilta, halunnut ja osannut hommata tietokoneen ja laajakaistaliittymän (noissa kahdessa viimeksimainitussa sain kyllä tärkeää taustatukea ja vetoapua kämppikseltä).

Ja nyt Hilla on täällä minun omassa tilassani.

Harakanpesästä on tullut entistä omempi ja rakkaampi paikka viimelauantaisten tupaantuliaisten jälkeen. Juhlinta alkoi jo perjantai-iltana, kun pidettiin Niksun kanssa kahdestaan yksityisbileet, joissa juotiin siideriä hiprakan verran (aloin kyllä tilittää jo puolen lasin jälkeen eksistäni) ja soitettiin death metallia, hiphopia, punkia, Bob Marleya, Manu Chaoa ja Kate Bushia. Minä leivoin hillapiirakaa ja omenavadelmapaistosta ja jorailin kulhojeni kanssa keittiössä. Ilta huipentui kun yhteys internetin ihmemaahan aukesi.

Lauantaina olin aamusta asti ihan hepakassa. Leivoin vielä kaksi pellillistä piirakkaa (suppilovahveroista ja hapankaalista) ja hain Alkosta pyöränkorillisen punkkua, kuurasin vessan ja asettelin kynttilöitä pitkin pöytiä. Vähän ennen vieraiden tuloa olin jo hyppimässä seinille, peläten vuoroin sitä, että tulee liikaa ihmisiä eikä ruoka ja tuolit riitä (Niksu laski jossain vaiheessa, että jos kaikki kutsutut tulevat, kolmentoista vieraan täytyy istua sängylläni), vuoroin sitä, ettei kukaan tule ja piirakat happanevat syömättöminä pelleilleen.

Vieraita tuli juuri sopivasti, monta yllätysvierastakin pitkin iltaa. Ihmiset ja kynttilät lämmittivät keittiön, punkkua kului, piirakat syötiin viimeistä murua myöten ja vieraat kuuntelivat mukisematta ystäväni polttamaa kotidisko-kokoelmaa, jonka biisivalikoima yltää Kikan "Tartu tiukasti hanuriin" -kappaleesta jakutialaiseen kurkkulaulun helmeen "Meillä on puolustusvoimat". Sauna oli lämpimänä koko illan, minäkin maltoin mennä sinne toisessa aallossa naisten kanssa läyryämään. Meinasin haljeta emännänonnesta, kun tulin takaisin sisälle pyyhe päässäni, ja keittiöni oli täynnä hymyileviä sopivasti humaltuneita ihmisiä, jotka puhuivat mukavia tuikkujen valossa. Minun kotonani, minun kutsuminani! Kiitos kaikille läsnäolosta!

Sain aivan ihania tupaantuliaislahjoja:

ruususuolaa
himalajansuolaa
kotona leivotun saaristolaisleivän
pienen pyöreän ruislimpun ja kuivattuja karpaloita
kaksi punaista mehiläisvahakynttilää
vaaleanpunaisen lemmenlyhdyn (muisto elokuisista häistä)
tuoksulyhdyn ja omenantuoksuista öljyä
minttusuklaata
Matti Johannes Koivun uuden levyn (kotipolttoisena)
Tourén etno-blues levyn (täydellistä työhuonemusiikkia)

Ystävilläni on loistava maku lahjojen suhteen!

Viimeisten vieraiden lähdettyä minut valtasi laskuhumalainen alakulo. Nukahdin vaatteet päällä viltin alle herätäkseni hirvittävässä kylmänhorkassa neljältä aamuyöllä. Tuohon aikaan vuorokaudesta voipunut, paleleva ja humalan hylkäämä ihminen on hauraassa tilassa. Sain hysteerisen itkukohtauksen miettiessäni sitä traagista tosiasiaa, että kukaan ei vetänyt minua juhlien lopuksi syliinsä eikä suukotellut niskaani eikä sanonut että nyt eukkoseni mennään nukkumaan.

Lohtua vailla tartuin yöpöydälläni olevaan Eckhart Tollen teokseen Tyyneys puhuu:

"Kun katselet muita ihmisiä ja tunnet suurta rakkautta heitä kohtaan tai tarkastelet luonnon kauneutta ja jokin sisälläsi reagoi siihen voimakkaasti, sulje silmäsi hetkeksi ja tunne tuon rakkauden tai kauneuden ydin sisimmässäsi erottamattomana osana sinua, todellisena luontonasi. Ulkoinen muoto on väliaikainen heijastus sisimmässäsi olevasta, ydinolemuksestasi. Tämän vuoksi rakkaus ja kauneus eivät voi milloinkaan hylätä sinua, vaikka kaikki ulkoiset muodot tekevätkin niin."

Olin lohdutettu. Rakkaus ja kauneus eivät hylkää minua.

Dagen efter oli lenseä ja onnellinen. Ei oksettanut, oli vain mukavan hutera olo ja vähän rytmihäiriöitä. Hoidimme Niksun kanssa krapulaamme thai-aterialla (suloisen öljyistä paistettua riisiä ja nuudelia), Yogi-teellä, isoilla pusseilla irtokarkkia, Simpsoneilla ja YouTubesta löytyneillä Family Guy -jaksoilla. Hyvin parani. En vain tajua, miten selvisin krapula-päivistä silloin, kun asuin yksin. Tai arki-illoista tai viikonlopuista. Miten ylipäätään jaksoin elää ennen kuin muutin Harakanpesään?

Että sinä olet täällä

Olen astunut uuden askelen opettajanurallani: minusta on tullut verkkokurssin vastuuopettaja. Olin hankkeen suhteen ensin todella vastakarvainen, mutta heti luettuani kurssin aloituskeskustelun ensimmäiset viestit, olin sitä mieltä, että virtuaaliopetus on aivan mahtavaa. Ei millään tavallisella kontaktiopetuskurssilla, oli se kuinka vuorovaikutteinen tahansa, pääse tutustumaan tuolla tavalla opiskelijoiden ajatusmaailmaan. Uskoni virtuaalisiin kohtaamisiin on entisestään vahvistunut, vaikka jo tämän bloggaamisen myötä olen alkanut rakastaa internjetiä.

Yksi kurssilainen esitti omassa viestissään niin ihanan lainauksen Kuolleiden runoilijoiden seurasta, että saatan tehdä siitä huoneentauluni. Ennen kuin alan opetella ristipistoja, laitan sen tälle virtuaaliselle seinälle:

"We don't read and write poetry because it's cute. We read and write poetry because we are members of the human race. And the human race is filled with passion. Medicine, law, business, engineering, these are all noble pursuits, and necessary to sustain life. But poetry, beauty, romance, love, these are what we stay alive for. To quote from Whitman: 'O me, o life of the questions of these recurring, of the endless trains of the faithless, of cities filled with the foolish. What good amid these, o me, o life? Answer: that you are here. That life exists, and identity. That the powerful play goes on, and you may contribute a verse.'"

"Vastaus: että sinä olet täällä." Voiko olla lohdullisempaa vastausta?

Työhuoneessa on kaunis iltapäivähämärä, helmikuisen auringon kirkkaus osuu tänne vastapäisen ikkunan heijastuksen kautta. Kuuntelen Kaikkia elämäni aamuja, en osaa olla lainkaan huolestunut analyysipinosta, joka pitäisi saada arvioitua maanantaiksi. On perjantai, ja maailma on niin kaunis. Painaudun sitä vasten, gamba-musiikkia vasten, vasten aurinkoa, jonka lämpö jo yltää meihin, jota kohti maailmamme kallistuu koko ajan, vasten hohtavia kiteitä, jotka leijuvat puiden välistä siilautuvassa keltaisessa valossa kuin kelluisivat vedessä. Painaudun sanoja vasten, itseäni vasten, ja mielessäni painaudun vasten toista ihoa, rintakehää, käsiä, joilla ei ole kiire mihinkään, ihmisen lämpöä vasten.

Halo ja häätunnelmat

Aamulla mittarissa oli -26 astetta pakkasta. Unohdin kaiken turhamaisuuden, vedin jalkaan pakuspohjaiset ulkoilukengät, päähän eksältä saadun sinisen karvalakin ja käteen liian isot nahkavahvisteiset lapaset. Ei ole palellut! Karvalakin suojista on mukava kurkistella pakkasmaailmaa ripset huurteessa ja kuunnella mahtavasti narskuvia askelia.

Aamulla pakkashuurujen takaa näkyi upea haloilmiö, kaksi hohtavaa sateenkaarta auringon molemmin puolin. Neljän aikaan iltapäivällä aurinko paistoi vielä, heitti lumelle pitkäksi venyneitä varjoja ja ihmeellisen keltaista matalaa valoaan.

Olen pikkuhiljaa toipunut serkun häistä, joita tuli juhlittua varsin kokonaisvaltaisesti. Häähumun lisäksi sain kosketusta myös lapsiperhetodellisuuteen, sillä toimin varaäitinä vanhemman serkkuni lapsille, kun äiti oli kaason hommissa. Täytyy myöntää, että itsellänikin oli itku lähellä, kun väkisinpuin hysteerisesti huutavalle kolmivuotiaalle kullanhohtoista prinsessamekkoa n. 15 minuuttia ennen vihkitilaisuuden alkua. Autossa matkalla kirkkoon pieni morsiusprinsessa onneksi rauhottui. Minä puolestani paikkailin kynsilakalla 32 euroa maksaneita saumasukkahousujani, joissa oli puoleen sääreen ulottuva silmäpako (siis jo ennen kuin juhlat olivat edes alkaneet - tulkitsin sen rangaistukseksi turhamaisuuden synnistä). Tulimme kirkkoon kolme minuuttia myöhässä, koko hääkansa odotti meitä penkeissään, mutta kaikki sujui lopulta kauniisti. Kuusivuotias morsiusneito sai kultakengät jalkaan ja kimpun käteen, kolmivuotias roikkui lanteellani kuin apinanpoikanen ja nyhti tyytyväisenä mekkoni rinnuksista vaaleanpunaisia helmikoristeita kirkon lattialle. Pieni itkukohtaus säesti herkkää sormustenvaihtoa, mutta kun minun oma siskoni vihkimisen jälkeen lauloi Aretha Franklinin Natural Womanin, itkin kyllä minä eikä sylissäni istuva.

Itse häät olivat vastoin odotuksiani ihan kunnon bileet. Vanhapiikaserkkuna minut oli toiveikkaasti plaseerattu vastapäätä sulhasen ystävää, n. 166-senttistä italialaista nuortamiestä, joka esitti kaksimielisiä kommentteja miehen pituudesta ja "sen" pituudesta, jotka ovat hänen tietämyksensä mukaan kääntäen verrannollisia. En ihan hirveästi lämmennyt. Tulin taas kerran todenneeksi, että minulla on ihan toivoton miesmaku, koska olin paljon kiinnostuneempi n. 40-vuotiaasta kahden pienen lapsen isästä, joka istui oikealla puolellani (vaimo oli jäänyt lasten kanssa kotiin). Hohhoijaa.

Loppuillasta pöytienaluset olivat täynnä jaloista potkittuja korkokenkiä, kampaukset alkoivat lässähtää, deodorantti petti, lapset juoksivat hysteriaa lähentelevässä tilassa ympäri tanssilattiaa, keski-ikäiset avioliitoissaan riutuvat miehet ja naiset vokottelivat toisiaan tökerösti, morsian heitti vannehameen nurkkaan ja savukone meni rikki niin että koko juhlatalo peittyi sakeaan diskosavuun. Minä pistin jalalla koreasti, mummilta perittyjen korkokenkien nahkapohja irtosi siinä menossa melkein kokonaan. Eli oikeastaan hienosta juhla-asustani ehjänä säilyivät ainoastaan rintaliivit, sillä hartiahuivinkin pitsineulos meni vähän rikki, kun se tarttui morsianta halatessa morsiuspuvun paljetteihin kiinni. Seuraaviin häihin taidan pistää puuvillasukkahousut ja pellavamekon, niin ei tarvi varoa.

Tuntui suloiselta palata kotiin häälahjavuorien, itkevien lasten ja romantiikkaa tihkuvan ilmapiirin keskeltä. Rautatieasemalla muistelin, millaista oli palata sunnuntai-iltana kotiin silloin, kun asuin vielä yksin. Asunto tuntui aina jotenkin ankealta ja asumattomalta. Nyt sain purkaa päällimmäiset hääfiilikset heti keittiön pöydän ääressä ja pääsin valmiiksi lämmitettyyn saunaan pesemään pois juhlan pölyjä. Nukahdin onnellisena kuin pieni lapsi keittiöstä kuuluviin teenkeiton ääniin ja hiljaiseen jutteluun.

Häähepeniä

Menin eilen ihan sekaisin ja ostin seuraavat vaatekappaleet:

* saumasukkahousut
* rintaliivit, joissa on kukka- ja lehtikirjailuja
* lehmuksenvihreän pitsineuloksisen mohair-hartiahuivin, joka on kuin seittiä tai merilevää
* korvanapit vaaleanpunaisesta vuorikristallista

Nämä asusteet tuli maksamaan enemmän kuin itse mekko, jonka laitan serkun häihin (eikä sekään ollut ihan halpa), mutta nyt mulla on ehkä elämäni täydellisin juhla-asu, kun kokonaisuuteen kuuluu vielä mummilta perityt 20-luvun henkiset korkokengät ja äitin Espanjasta ostama lehmuksenvihreä laukku, jossa on helmiäiskoristeita. Nyt lähden valmistautumaan häähumuun!