Kotona kesässä

Saimaalaisten kusiaisten puremat ovat haalenneet. Vasemmassa reidessä on vielä rypäs, jota jaksoin aamusella kihnuttaa, mutta paukamat kankussa, leuan alla, polvien päällä, vasemmassa rinnassa ja oikean rinnan alla ovat laskeneet. Punkinpuremakaan ei enää näytä tulehtuneelta. Löysin keskiviikkona lantioltani peräpää pulleana pököttävän punkin, joka oli kupannut vertani kolme-neljä vuorokautta. Se saatiin elävänä pois kärsineen päivineen eikä ainakaan vielä ole tullut punaista rinkulaa pureman ympärille (se olisi merkki borrelioosi-tartunnasta). Leiriltä mukaan tarttunut lenseä kesäflunssa on väistymässä ja sielukin alkaa olla toipunut. Näyttää siltä, että tämänkesäisen WWF-elämyksen jälkiseuraamukset eivät ole ihan yhtä pitkällisiä kuin kaksi vuotta sitten. Sydän on taas kotona.

Minulla on ihana koti. Istun sen kuistilla, iltailma on vieläkin helteenpehmeä, sisällä talossa on monta astetta viileämpää. Aurinkoa siilautuu tammenlehtien läpi pihaan, jonka valkoapila on vallannut. Ruohoa ei ole leikattu viikkoihin. Edessäni hojottaa parvekelaatikollinen tilliä ja korianteria, eilen nyhdin toisesta laatikosta pitkiksi hujahtaneet rucolat pois ja kylvin uusia siemeniä tilalle. Kuistin ristikkoa pitkin kurottelee köynnöskrasseja oransseine ja keltaisine kukkineen ja kaksi ihan itse kasvatettua auringonkukkaa on avannut teriönsä päivää päin.

Tervapääskyt heittäytyvät kirkuen lentoratojensa kaarteisiin. Täällä alhaalla ilma seisoo, päivän lämpö viipyy iholla, syvän kesän tuntu. Siihen ei tarvita kuin kaksi peräkkäistä lämmintä päivää, ja iho ja mieli uskovat jo, että tämäkin kesä kypsyttää meidät, punertaa pensaiden marjat, saa pietayrtit hehkumaan loppukesän täyteläistä keltaa.

Minulla oli mielessäni monia tärkeitä asioita joista kirjoittaa, kuten työelämä, ruumiinkuvani, mielialavaihtelut ja unet, suru ja syyllisyys ja epävarmojen elämäntilanteiden siunauksellisuus, mutta ne kaikki tuntuvat nyt vaivalloisilta ja toisarvoisilta tämän raukean alkuillan sylissä. Kirjavat bikinit ja piknikliina kuivuvat narulla. Harakka nauraa narisee naapurissa. Nyt kuvasta puuttuu enää se lihava kissa, joka päivemmällä kulki piittaamattomana ja itsetietoisena pihamme poikki.

Ehkä minä vain laitan koneen kiinni, menen keittiöön leikkaamaan itselleni tuoretta ohraleipää ja panen tomaattia ja basilikaa päälle.

Leirielämästä

Kärsin leirivieroitusoireista. Olin koko viime viikon WWF:n talkootyössä Saimaalla. Oireet ovat tuttuja kahden vuoden takaisen Ahvenanmaan leirin jäljiltä. Intouduin eilen lukemaan 7. elokuuta 2006 leirin jälkimainingeissa kirjoittamaani vuodatusta (jonka yritin linkata tähän, mutten osaa linkata omia tekstejäni, kuinka kiusallista!) - nyt en ole ihan yhtä palavissani, mutta samalla lailla sielu jäi sinne leirisaaren vaiheille liehumaan eikä ole vielä suostunut ihan kokonaan palaamaan kotiin.

Parasta vieroitushoitoa ovat leirikuvat, joita ihana Alli oli jo tänään lähettänyt sähköpostilla koko porukalle. Minua oikein huvitti katsoa omia kuviani, sillä jokaisessa kuvassa on kanssani joko Ronja 8 vee tai Ylermi 74 vee, joihin kumpaiseenkin ihastuin ikihyviksi jo kaksi vuotta sitten. Kuvien perusteella olin koko viikon ajan jomman kumman kanssa kylki kyljessä. Paitsi omassa teltassani, jonne en päästänyt ketään muuta kuin Mikkelin torilta syliini tarttuneen Keijo-ketun, ja hyvä niin.

Oli teltassa yksin tai ei, leirit ovat aina romansseja, totesi leirinkäynyt ystäväni, joka tuntee hyvin myös leirien pitkäaikaisvaikutukset rakkauselämään. Niin ne ovat, kuherrusviikkoja luonnon ja lajitoverilauman kanssa. Seitsemän vuorokautta haarapääskyjen nuolennopeaa lentoa niemen ilmatilassa, narskahtavaan solmuun päättyvää laulua. Niitetyn heinän, mesiangervojen ja nokkosten mehevää, makeaa tuoksua. Muurahaishapon ilkeää kirvelyä, Saimaan mustan veden viileää syliä, järviveden hajua, niin tuttua ja suloista. Valtavien haapojen pilareita, lehtilanttien heilutusta huimaavan korkealla taivasta vasten. Koivunrunkojen ihmeellistä valkeutta yön tyynimpinä tunteina. Järvestä noussut lapsi, joka tunkee lauteilla viereen istumaan kylmäihoisena kuin silakka. Tekijämies, jota on kaunis katsella kirves tai viikate tai moottorisaha kädessä. Raivaustyömaan polttorovioiden päällelyövää kuumuutta, tuoreiden latvusten kihahduksia liekeissä, kaatuvien puiden riemastuttavia humahduksia.

Oli aikaa katsella kaikkea hiljaista, niin kuin pikkuruisia etanoita, jotka kiipesivät joka yö teltan ulkoseinää pitkin ja polulle kuollutta mustan ja turkoosin kiiltävää kovakuoriaista ja kaskirukiin tähkää, sen siemeniä ja akanoita ja vihneitä. Näin elämäni isoimpia sisiliskoja ja mustan perhosentoukan hassut töppöjalat ja rantakäärmeen keltaoranssin poskitäplän ja ihan oikean saimaannorpan sivuprofiilin veden pinnalla.

Ehdin kyllä myös vähän epäillä omaa luonnonystävyyttäni, sillä olin aivan kiihkoissani kun kaksi moottorisahaa lauloi metsikössä ja sahajauhoa lensi päälleni ja pakokaasu haisi, ja kun Metsähallituksen vene ajoi selällä kovaa ja nostatti ison peräaallon ja tuuli lennätti hiuksia, ja kun tekijämies ajoi mönkijällä heinäkuormaa kauniisti kuin poromiehet. Oi ihana, koneellistettu luontosuhde, veriin menevä moottorin voima ja vauhdin hurma!

Palautumista pehmentävät taukoamaton sade ja pehmeä kesäflunssa. Sataa, niin kuin kesäkuun kymmenentenä, kun viimeksi kirjoitin, ja makaan tällä samalla sängyllä, ja näiden kirjoitusten välissä on kesäkuun ja heinäkuun viikot heinään pujoteltuna.