Elämäni miehet
Tarkkasilmäinen lukija on saattanut panna merkille, että parin viimeisen kirjoituksen aiheena on ollut väljästi määriteltynä "tytöt, pojat ja tykkääminen". Varoitus: sama teema jatkuu, ja nyt Hilla aikoo tilittää.
Elämäni miehillä on ollut joitain yhteisiä nimittäjiä. Ihan nuoresta pitäen olen kiinnostunut miehistä, jotka ovat jollain tapaa laitamilla, mitä tulee perinteisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin esimerkiksi työelämässä. En ole koskaan ollut pitempään tekemisissä sellaisen miehen kanssa, jolla olisi täysipäiväinen tai pysyväislaatuinen palkkatyö. Eivät minun mieheni työtä ole vieroksuneet, ovatpahan vain kulkeneet niin sanotusti omia polkujaan. Tehneet teatteria, laskeneet lintuja, kirjoittaneet ilman palkkaa, odottaneet valaistumista. Ajatus säännöllisessä päivätyössä käyvästä miesystävästä on minulle äärimmäisen eksoottinen.
Toinen elämäni miehiä yhdistävä tekijä on ollut jonkinlainen sitoutumisrajoitteisuus. Minä en ole koskaan korviani lotkauttanut niin sanotuille perheenisä-tyypeille. Mutta tuokaapa eteeni mies, jonka katseesta voi erottaa jotain kesyttämätöntä, kulkurimaista, kultasuista kiinnittymättömyyttä, niin vot, minä olen mennyttä. Joskus nuorempana huokaisin, että miksi minun kohdalleni osuu aina niitä, jotka eivät halua sitoutua. Mitä vielä: vakka kantensa valitsee. Minun sitoutumishaluttomat mieheni ovat olleet minulle turvallisia vaihtoehtoja. Kun suhde on loppunut, olen aina voinut vierittää syyn miehen niskoille: se ei kyennyt mihinkään vakavampaan (=perheenperustamiseen). Itse olen ollut vähintään yhtä kykenemätön.
(Huvittava yksityiskohta on se, että kaksi minun entistä miesystävääni, jotka molemmat pääsivät neljänkympin paremmalle puolelle ilman perhettä, tulivat sitten kumpikin kertaheitolla isäksi kolmelle lapselle, joista vain nuorin oli omatekoinen. Kohtalon ivaa - tai onnea -, sekä minun että heidän itsensä näkökulmasta.)
Mitä tästä kaikesta opimme? Ainakin sen, että minulla on vakiintumisen näkökulmasta äärimmäisen huono miesmaku. Mutta pakkohan ihmissuhteen on lähteä liikkeelle jonkinlaisesta mieltymyksen tunteesta. En minä voi yhtäkkiä päättää alkaa pitää erilaisista miehistä.
Minusta tuntuu, että olen ennenkin täällä Hillassa esittänyt kysymyksen siitä, voiko omiin tunteisiinsa luottaa. Tähänastisen näytön perusteella minun ei olisi kannattanut luottaa tunteisiini, sillä ne ovat kiinnittäneet minut pitkällä tähtäimellä ajateltuna ns. vääriin miehiin. Ero on tullut ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta minulla on useimpien entisten miesystävieni kanssa hyvin lämpimät välit. Herra paratkoon, minähän asun edelleen samassa huushollissa viimeisimmän eksäni kanssa, minkä en uskonut olevan inhimillisesti katsoen mahdollista. Mutta eron jälkeenkin minulle on jäänyt paljon kiintymystä, hyvää tahtoa ja lämpimiä tunteita entisiäni kohtaan.
Tunteisiin ei siis näyttäisi olevan luottamista, mutta entä jos tuntuu jotenkin eriltä kuin ennen? Tuohon on helppo todeta, että niinhän sitä aina aluksi ajattelee, että tässä on jotakin erilaista: "This is it! - Till it's over." Mutta entä jos tuntuu jotenkin eri tavalla eriltä kuin aikaisemmin? Sillä lailla yhtä aikaa häkeltyneeltä ja seesteiseltä, että nyt ei mahda mitään, minä tykkään tuosta paljon, tykkään enemmän jokaisen tapaamisen myötä, kävi miten kävi. Ei silloin vissiin auta muu kuin tykätä menemään.
Elämäni miehillä on ollut joitain yhteisiä nimittäjiä. Ihan nuoresta pitäen olen kiinnostunut miehistä, jotka ovat jollain tapaa laitamilla, mitä tulee perinteisiin yhteiskunnallisiin rakenteisiin esimerkiksi työelämässä. En ole koskaan ollut pitempään tekemisissä sellaisen miehen kanssa, jolla olisi täysipäiväinen tai pysyväislaatuinen palkkatyö. Eivät minun mieheni työtä ole vieroksuneet, ovatpahan vain kulkeneet niin sanotusti omia polkujaan. Tehneet teatteria, laskeneet lintuja, kirjoittaneet ilman palkkaa, odottaneet valaistumista. Ajatus säännöllisessä päivätyössä käyvästä miesystävästä on minulle äärimmäisen eksoottinen.
Toinen elämäni miehiä yhdistävä tekijä on ollut jonkinlainen sitoutumisrajoitteisuus. Minä en ole koskaan korviani lotkauttanut niin sanotuille perheenisä-tyypeille. Mutta tuokaapa eteeni mies, jonka katseesta voi erottaa jotain kesyttämätöntä, kulkurimaista, kultasuista kiinnittymättömyyttä, niin vot, minä olen mennyttä. Joskus nuorempana huokaisin, että miksi minun kohdalleni osuu aina niitä, jotka eivät halua sitoutua. Mitä vielä: vakka kantensa valitsee. Minun sitoutumishaluttomat mieheni ovat olleet minulle turvallisia vaihtoehtoja. Kun suhde on loppunut, olen aina voinut vierittää syyn miehen niskoille: se ei kyennyt mihinkään vakavampaan (=perheenperustamiseen). Itse olen ollut vähintään yhtä kykenemätön.
(Huvittava yksityiskohta on se, että kaksi minun entistä miesystävääni, jotka molemmat pääsivät neljänkympin paremmalle puolelle ilman perhettä, tulivat sitten kumpikin kertaheitolla isäksi kolmelle lapselle, joista vain nuorin oli omatekoinen. Kohtalon ivaa - tai onnea -, sekä minun että heidän itsensä näkökulmasta.)
Mitä tästä kaikesta opimme? Ainakin sen, että minulla on vakiintumisen näkökulmasta äärimmäisen huono miesmaku. Mutta pakkohan ihmissuhteen on lähteä liikkeelle jonkinlaisesta mieltymyksen tunteesta. En minä voi yhtäkkiä päättää alkaa pitää erilaisista miehistä.
Minusta tuntuu, että olen ennenkin täällä Hillassa esittänyt kysymyksen siitä, voiko omiin tunteisiinsa luottaa. Tähänastisen näytön perusteella minun ei olisi kannattanut luottaa tunteisiini, sillä ne ovat kiinnittäneet minut pitkällä tähtäimellä ajateltuna ns. vääriin miehiin. Ero on tullut ennemmin tai myöhemmin. Toisaalta minulla on useimpien entisten miesystävieni kanssa hyvin lämpimät välit. Herra paratkoon, minähän asun edelleen samassa huushollissa viimeisimmän eksäni kanssa, minkä en uskonut olevan inhimillisesti katsoen mahdollista. Mutta eron jälkeenkin minulle on jäänyt paljon kiintymystä, hyvää tahtoa ja lämpimiä tunteita entisiäni kohtaan.
Tunteisiin ei siis näyttäisi olevan luottamista, mutta entä jos tuntuu jotenkin eriltä kuin ennen? Tuohon on helppo todeta, että niinhän sitä aina aluksi ajattelee, että tässä on jotakin erilaista: "This is it! - Till it's over." Mutta entä jos tuntuu jotenkin eri tavalla eriltä kuin aikaisemmin? Sillä lailla yhtä aikaa häkeltyneeltä ja seesteiseltä, että nyt ei mahda mitään, minä tykkään tuosta paljon, tykkään enemmän jokaisen tapaamisen myötä, kävi miten kävi. Ei silloin vissiin auta muu kuin tykätä menemään.