Kylmien vesien kesä

Pohjoisen loppukesä. Pihat ja pientareet lainehtivat kannusruohoa, maitohorsmaa, siankärsämöä, pietaryrttiä, kultapiiskua, sarjakeltanoa. Myöhäisen iltakävelyn viileät tuoksut muistuttavat kouluvuosien syyskesistä, paluusta pohjoiseen kuumien silokallioisten mökkiviikkojen jälkeen.

Halla on vienyt hillat avosoilta, luultavasti niinä kesäkuun ensimmäisinä öinä, joina sisko ei enää ollut luonamme. Kävin kuitenkin isän kanssa suolla kävelemässä sen verran, että sain suon hajut tajuntaani, upottavan maan jalkojen alle. Vähät hillat olivat auringossa laimeiksi lämmenneitä, suopursu yhtä väkevää kuin aina. Viime kesä oli hillakesä, nyt on mustikkavuosi. Eilisessä paikassa oli pakko kiljahdella vaikka kiellettiin, kun mättäät oli sinisenään melkein luumuiksi paisuneita marjoja.

Tästä tuli kuitenkin kesä, tuli heinäkuu, päästin auringon iholleni, sain pisamia ja hennot rusketusrajat. Katsoimme juuri ystävän lähettämiä kuvia hautajaisten jälkeiseltä päivältä. Oli helle, sietämättömän kuuma. Portailla istuu omaa väkeä, vieraita ja iloinen koira. Nyt meitä naurattaa, kun katsomme nyrjähtäneitä ilmeitämme, epäuskon sädekehää päidemme ympärillä.

Siitä on kauan, kun matkustin tänne ensimmäisen kerran kesäkuun kolmantena päivänä. Alkukesän aurinko paistoi kiinteänä koko iltaisen matkan, loi oudon lohdutuksen kivun ja kauhun ylle. Ensimmäisenä yönä kotona valvoimme aamuneljään, oranssi aurinko paistoi suoraan yläkerran portaisiin, sytytti seinät tuleen. Nyt valo ei enää ole yhtä silmitön, määrätön. Se painuu jo syvemmälle, osuu meihin vähän lempeämmin.

Kesäkuussa pihan yllä huusivat nuoret kurjet, jotka ottivat korkeutta, kiersivät ylemmäs, melkein silmän tavoittamattomiin. "Kurjet, kuningaslinnut, ne kyllä tuntevat murheen", niin kuin Haavikko kirjoittaa, vai olivatko ne Haavikolla kurkia? Ihmettelimme, miksi linnut tuntuivat tekevän lähtöä keskellä kesää. Isä arveli, että ne olivat nuoria, pesättömiä. Lähtijälintuja.

Tänä kesänä en ole kastautunut kotijoessa, siinä heinän ja mudan tuoksuisessa rannassa, jonne viime kesänä kuljimme siskon kanssa nokkosperhosten peittämää hiekkatietä pitkin. Väylässä kävin kerran uimassa, iloa tuntematta. Vain muutaman kerran koko kesänä vesi on tuntunut lempeältä, uimalämpöiseltä. Saderintamat ja kovat tuulet ovat viilentäneet vedet kerta toisensa jälkeen.

Unta riittää pitkiksi, vielä valoisten öiden tunneiksi. Välillä uupumuksen huppu peittää minut päivisinkin. Mutta enää en ole yhtä väsynyt, yhtä surusta raskas.

Uskollinen koira

Joogaleirillä saaristossa. Mieli on levännyt, ruumis venynyt aikaisiin herätyksiin ja joka-aamuiseen harjoitukseen. Ylöspäin katsova koira, alaspäin katsova koira, ties kuinka monta kertaa. Tänään olin lapsellisen onnellinen, kun sain kolme uutta asanaa joogasarjaani. Enpä olisi vielä puoli vuotta sitten uskonut, että ilahdun näin paljon, kun joku antaa minulle luvan tehdä eteentaivutuksia istualtaan toinen jalka koukussa.

Avasin New Post -ikkunan jo toisena leiripäivänä, mutten osannutkaan kirjoittaa mitään. Kaikki aloitukset tuntuivat jotenkin naurettavilta. Jos tekee mieli aloittaa lauseella "en osaa oikein kirjoittaa mitään", voi kai yhtä hyvin jättää kirjoittamatta.

Monet ihmiset ovat sanoneet minulle, etteivät tiedä mitä sanoa. En minäkään ole aina tiennyt. Ja tiedän, että vaatii rohkeutta tulla sanomaan edes se, oma sanattomuutensa.

Suru on merkillinen eläin. Se asettui minuun asumaan seitsemän viikkoa sitten, mutta se on vieläkin vieras ja arvaamaton. Se antaa minun katsoa itseään kasvoista kasvoihin vain lyhyitä hetkiä. Välillä se kaivautuu syvälle sisälleni, näkymättömiin. Katselen kummissani olkani ylitse: ei kai se vielä voinut jättää minua? Sitten se taas nousee esiin, tulee läpi silmistä, muuttaa minutkin surueläimeksi, jolla on vääristyneet kasvot ja ruumis ikävästä kouristunut.

Kotona pohjoisessa suru oli päässäni kuin kruunu, tai kuin keisarinnan näkymättömät vaatteet, jotka kaikki pystyivät näkemään ylläni, toisin kuin sadussa, koska kaikki tiesivät. Niin minusta ainakin tuntui pienen kaupungin kaduilla kävellessä.

Täällä kukaan ei ole nähnyt eläintä, joka välillä katsoo silmieni takaa. Minusta tuntuu, että suru jäi odottamaan johonkin tienmutkaan kuin uskollinen koira. Minä haluankin, että se odottaa minua. Tieto siitä, että voin kutsua sen luokseni, on ihmeellisen lohdullinen. Voin painautua sitä vasten, haudata kasvoni sen tiheään, tummaan karvaan, tietää, ettei se jätä minua, vaikka unohtaisinkin sen moneksi päiväksi.

Muutaman kerran olen täälläkin tuntenut surun läsnäolon, nuoren tytön hahmon, joka istuu tyhjässä kirkossa jossain takanani, tai pyöräilee hitaasti perässäni kapeaa hiekkatietä, aina katse maahan luotuna, sulkeutuneena. Ja kun se sitten nostaa päänsä, katsoo minuun, ehkä hymyileekin, minä itken, koska sillä on minun siskoni kasvot.