keskiviikkona, toukokuuta 31, 2006

Ehkä en enää pelkää

Kesätyttö kirjoittaa pelosta ja sen voittamisesta ja väistämisestä. Olen kiinnittänyt työpöydälläni kököttävän tietokoneen keskusyksikön kylkeen Johanna Venhon runon, jossa puhutaan samoista asioista:

Ehkä en enää pelkää
kuten ennen, hän sanoi
rantauduttuaan, ehkä sydän
on yksinäinen lokki, sirpalekirkaisu ulapan yllä,
mutta sen kanssa elän. Vaiti taittuva kaari
merenselän yli, rakeina satava taivasvalo, pyörteinen syvyys
joka houkuttaa, lupaa kaiken. Yhtään venettä ei tullut
tällä matkalla vastaan. - Miten kaita siivekäs,
nyrkkilintu, huusi itselleen pesän
hiljaisuuteen, ei se kuollut, merkillisen lujasti
se nyt toistaa, itkeekö vai nauraa
ettei enää pelkää

(Johanna Venho, Postia Saturnukseen)

Minäkin olen pelännyt, ehkä eniten itseäni ja mieleeni aukeavia "pyörteisiä syvyyksiä", mustaa aurinkoa, joka vetää puoleensa, aina uudelleen. Ja sitten kun saan nenäni taas syvyyksien pinnalle ja oman painovoimani takaisin (tuo ei taida olla tieteellisesti ihan pätevä ilmaus), ajattelen, että ehkä en enää pelkää.

"Pitäisikö pelkonsa yrittää voittaa vai hyväksyä?", kesätyttö kysyy. Minä ajattelen, että sekä että. Kun pelon on hyväksynyt, sen on oikeastaan jo voittanut. Jos katsoo pelotta pelkoaan silmiin, on jo rohkea. Itse en usko, etten enää pelkäisi, mutta ehkä en enää pelkää niin paljon pelkäämistä.

Kun nyt kerran lähdin runositaatti-linjalle, lainaan tähän myös Paavo Haavikkoa, jonka runo on myös sinitarralla keskusyksikön kyljessä (lintuteema jatkuu):

Telkkä, hyvin vaatelias, vesilinnut
yleensäkin,
kotkat, haikarat, kurjet pyytävät maailmassa
mahdottomia,
elättävät monia
ihmisiä,
niin hyväätarkoittavia byrokraatteja,
riistäjiä,
lepakko ei pyydä muuta kuin että talosi on vanha,
sen verran rikki,
lepakko ei pyydä sinulta muuta kuin että
sinä,
mielesi on rikki sen verran
että siinä voi asua, katon alla, että
sitä ei ole varaa korjata,
ei ole pakko
myydä
niin se kysyy, nahkalintu, sinulta
pysyväistä mieltä.
(Paavo Haavikko, Viiniä, kirjoitusta)
Tuo on minusta niin lohdullinen: että on olentoja, joiden ainoa vaatimus on se, ettei paikat ole ihan kunnossa, ja että juuri se rikkinäisyys on pysyväistä. Ainakin oma vinttini on sen verran hatara, että Haavikon lepakkojen vaatimukset täyttyvät varmasti.
Nyt lähden leipomaan puolukkapiirakkaa.

tiistaina, toukokuuta 30, 2006

Hillon koostumuksesta

Eilisiltainen bloginperustus sai osittain farssimaisia piirteitä. Huolehtivainen kummisetä Risto hääri koko ajan taustalla, kun laittelin ensimmäistä Hillastani maailmalle. Kummilahjaksi Risto opetti, miten tehdään linkkejä, joita olen tänään innoissani lisännyt sidebariin pitkin työpäivää. Farssi alkoi noin neljännestunti sen jälkeen, kun ensimmäisen lastu oli lähetetty netin lainehille. Halusin heti asentaa sivulleni laskurin, että näkisin, kuinka satojen ja taas satojen lukijoiden virrat alkaisivat valua Hillaan. Site meter oli kuitenkin liian kova pala sekä Ristolle että minulle, ja sitten kävi niin, että unohdin salasanani. Pääsin lukemaan ensimmäistä kirjoitustani, mutten enää muokkaamaan sitä. Saimme Riston kanssa pienen iltahepulin, kun visioin, että heti ensimmäisen postaukseni jälkeen koko blogi täytyy siirtää kommenttolooraan, johon voisin jättää viestejä itselleni. Sitten keksin, etten unohtanutkaan salasanaani vaan käyttäjätunnukseni, jonka sitten pienen miettimisen jälkeen muistinkin. Lopulta olimme Riston kanssa molemmat ihan väsyneitä, minä blogin perustamisesta ja Risto kummisedän vastuustaan sekä väitöskirjansa viimeistelystä. Lähtiessään työhuoneelta R. visioi, että aamulla löytää minut koneen äärestä blogimaniaan suistuneena kertomassa, että olen perustanut neljä uutta blogia, kaikki erilaisten marjojen nimellä, ja että minulla on jo 684 lukijaa.

Ihan näin ei käynyt, mutta olen kyllä ihan onnessani jokaisesta kommentista, jonka olen saanut. Kiitos kannustuksesta, blogisiskot! Sen verran tuo bloginperustaminen jännitti, etten saanut eilen illalla unta. Mielessäni väikkyi jossakin kirjassa näkemäni maailmankartta, johon oli merkitty jonkinlaisilla valoefekteillä maailman internetyhteydet. Ajattelin pientä hillanraakilettani tuon ihmeellisen valokaapeliverkoston pohjoisella reunalla, ja vatsaani kutkutti.

"Luin SK:sta, että maailmalaajuisesti perustetaan 75 000 uutta blogia eli verkkolokia päivittäin. Jännittiköhän kaikkia 74 999 uutta "lokittajaa" viime torstaina yhtä paljon kuin minua?", kirjoittaa kesätyttö. Tuo nauratti minua vielä illalla sängyssäkin. Minua ei oikeastaan eilen enää jännittänyt, kävin vain hieman ylikierroksilla. Paljon enemmän jännitti maaliskuussa, kun kirjoitin ensimmäisen kommenttini Veloenalle. Sydän hakkasi ja kurkkua kuivasi, ja olin joka sanan kohdalla melko varma siitä, että rikon jotain minulle tuntematonta blogistan-etikettiä. Ihan hyvin se kyllä meni, vaikka onnistuinkin lähettämään pitkähkön kommenttini looraan kaksi kertaa peräkkäin. :)

Illalla valvoessani aloin myös miettiä, minkälainen blogi-identiteetti minulla on, eli mistä oikein kirjoitan. En ole vielä saanut identiteettikriisiä, elän onnellista omnipotenssin aikaa.

Kävin Riston neuvosta kurkkaamassa blogilistaa, ja tutkailin kiinnostuneena hakemiston suosituimpia luokkia:

elämä päiväkirja musiikki käsityöt politiikka neulonta ihmissuhteet opiskelu kirjallisuus kulttuuri arki valokuvaus yhteiskunta media elokuvat internet henkilökohtainen helsinki neulominen perhe lapset taide matkailu kirjoittaminen huumori ...

Elämä. Kyllä, blogini käsittelee ehdottomasti elämää. Elämä on ihmisen parasta aikaa, ainakin tähänastisen tietämykseni mukaan.

Päiväkirja. Kyllä, tämä on jonkinlainen päiväkirja. Eikös kaikki blogit ole, vai olenko ymmärtänyt asian väärin?

Musiikki. Edelleen kyllä, minun kohdallani erityisesti suomalais-ugrilainen kansanmusiikki, jota olen harrastanut aktiivisemmin ehkä seitsemän vuotta. Olen niin sanottu "etä-Kuokka", eli Kuokkavieraat-nimisen lauluryhmän etäjäsen. Viimeksi olin mukana Tellu Turkan ihanassa viikonloppu-workshopissa tammikuussa, ja viime kesänä olin Kuokkien mukana Rääkkylässä pelimanniesiintyjänä. Olen myös ns. "lähi-Hellu", eli laulan viisihenkisessä naislauluyhtyeessä nimeltään Hellut.

Käsityöt, neulonta. Nyt menee vähän ohi. Puolitoista vuotta sitten virkkasin kyllä ihan käyttökelpoisen mustan baskerin, mutta ei siitä sitten sen enempää.

Politiikka. Olen vihreä ja feministi, niin kuin suurin osa tuttavistani. Olen vastikään saanut mm. luomuruoka-herätyksen, ja olen Ekolon vakiasiakas. Minun pitäisi kai liikkua enemmän sellaisten ihmisten joukossa, joilla on ihan erilaiset arvot kuin minulla, että huomaisin omat poliittiset mielipiteeni.

Ihmissuhteet. Ehdottomasti kyllä! Kutakuinkin tärkein asia elämässäni. Ihmisistä ja ihmisten suhteista täytyy ehdottomasti kirjoittaa, mutten oikein vielä tiedä miten, joten pysyttelen näin aluksi turvallisesti omassa itsessäni.

Opiskelu. Se on täytetty! Kolme vuotta sitten, suurena hellekesänä 2003 sain graduni kirjoitettua, hien ja kyyneleiden vuotaessa. Pitkäaikaisena haaveena on vielä joskus asua vuosi Kautokeinossa ja opiskella saamen kieltä Sami allaskuvlassa eli Saamelaisessa korkeakoulussa.

Kirjallisuus. Aika keskeinen asia elämässä, työnkin vuoksi (opetan kirjallisuutta). Romaanit, jotka saavat valvomaan yösydämeen vavisten ja liikutettuna, ovat elämän parhaita asioita. Noita kirjallisia yövalvomisia oli kyllä enemmän teini-iässä, mutta kyllä niitä vieläkin ilmenee. Lempikirjaani en ole koskaan osannut sanoa (paitsi kymmenvuotiaana, kun lemppareita oli Annat ja Runotytöt).

Noista lopuista poimisin vielä perheen ja lapset, joista edellinen on minulle tärkeä ja läheinen ja joista jälkimmäisiä haluaisin itse joskus saada. Ja matkailun, siksi etten koe siihen erityistä vetoa. Kannatan lähialuematkailua ja ulkomailla asuvien tuttujen tykö matkustamista. Kesän matkasuunnitelmissa saamelaisen musiikin festivaali Jäämerellä ja WWF:n talkooleiri Ahvenanmaalla.

Eli tämän otannan perusteella blogini kuuluu turvalliseen valtavirtaan, jossa käsitellään elämää ja edesottamuksia kulttuurista ja ihmissuhteista. Hommia ja huomioita on myös aika hyvä määrittely, peräisin kummisedältä (en osaa vielä linkata omaan kommenttilooraani).

Ai, yksi asia täytyy vielä kertoa: olen pienestä pitäen rakastanut listoja, ja siksi odotankin innolla, että kohdalleni osuu joku kutkuttava meemi. Eilen illalla keksin itse yhden: pahimmat kännihaaverit (saa luetella korkeintaan viisi). En tiedä, miten meemejä pannaan liikkeelle, mutta kokeillaan.

Siis, pahimmat kännihaaverit (otteita villistä nuoruudestani, sokerina pohjalla niille, jotka jaksoivat tänne asti):

1. Paistetun munan kokoinen mustelma reidessäni. Sain sen, kun putosin keskeneräisen lattian läpi kuistin pohjalle eräissä tupareissa.
2. Vaarallisen ihottuman näköinen veresliha takapuolessani, jonka sain maattuani alastomana syksyisellä niityllä (heinänsänki ilmeisesti hiersi ihoni rikki). Pikanttina yksityiskohtana mainittakoon, että päälläni istui ystävättäreni, ja lauloimme kovaan ääneen kaunista kansanlaulua. Ja tämä tapahtui samoissa tupareissa, joissa tipuin lattian läpi.
3. Isohko ruhje vasemmassa sääressä ja paksu tikku oikeassa korvalehdessä (sisko sai sen poistettua). Sain molemmat kaatuessani juhannusaattona laiturilta selälleni rantamutaan, en vieläkän ymmärrä kaatumiseni koreografiaa (vasen sääri ja oikea korva, haloo??).
4. Oksennus venäläisellä, ukkosmyrskyisellä arolla ajavan ladan etuikkunasta. Tästä ei jäänyt jälkeä, paitsi käsittämättömän hirveä krapula. Syy: venäläinen vodka.
5. Pieni mustelma vasemmassa ranteessa ja pieni rupi vasemmassa jalkapohjassa. Nämä sain viime viikonloppuna kaksois-kolmekymppis-bileissä, ja laitoin ne tähän listaan osoituksena siitä, kuinka siististi osaan nykyään juhlia. :)

maanantaina, toukokuuta 29, 2006

ensimmäinen hilloannos

Viime keskiviikkona, junamatkalla Helsinkiin, keksin blogilleni nimen: Hilla. Noin kymmenen vuotta sitten päätin, että jos joskus saan tyttären, sen nimeksi tulee Hilla. Tytärtä en ole vielä saanut, mutta nimi tuntuu sopivalta myös blogille. Nimen keksittyäni päätin, että kohtaloni on sinetöity, ja että minusta tulee bloggaaja.

Hilla on minusta ihana nimi. Se tuntuu hyvältä suussa, ja pidän kovasti myös sen merkityksestä. Olen kotoisin pohjoisesta, missä kaikki sanovat lakkoja hilloiksi. Pikkutytöstä asti minulla on ollut vahva keräilyvietti, ja kun viime elokuussa olin muutaman vuoden tauon jälkeen hillasuolla, ajattelin, että miten olenkin selvinnyt useamman syksyn ilman sitä iloa. Kun jostain suonreunan metiköstä löytää hyvän korpihilla-paikan, josta kerää nopeasti ämpärin puolilleen isoja, kellanpunervia, kiinteitä marjoja, sitä iloa on vaikea verrata mihinkään muuhun.

Kun aikoinaan kerroin yhdelle saamelaiselle ystävälleni, että haluan laittaa tyttärelleni nimeksi Hilla, hän sanoi, että sehän onkin hieno nimi, kun sillä kaksoismerkitys: saameksi "hilla" tarkoitta hehkuvaa hiiltä. Miettikää, mikä yhteensattuma! Hillanmarja ja hehkuva hiili ovat melkein samanvärisiä, toiseen on tiivistynyt lämpöä, toiseen vitamiinia. Tämä saame-yhteys tyydyttää minua siksikin, että pohjoissaame on suomen kielen jälkeen lempikieleni, jonka puhuminen ja ymmärtäminen tuottaa minulle aina välitöntä iloa.

Blogini kummisetä on työhuonekaverini Risto, jonka saitin kautta astuin ensimmäistä kertaa blogimaailmaan. Risto on myös ensimmäinen ihminen, jolle olen paljastanut blogini nimen (kummisedän etuoikeus). Blogini haltiakummi on Veloena, jonka saitille löysin Riston linkin kautta. Veloenaa olen lukenut tammikuusta asti, ja pitkälti Veloenaan perustuu tähänastinen käsitykseni bloggaamisen kauneudesta ja hyvyydestä. Muutama viikko sitten tapasin Veloenan livenä, ja se oli kauhean hienoa ja jännittävää, vähän niin kuin tapaisi elävänä jonkin fiktion henkilön, niin kuin Vihervaaran Annan. Olen vieläkin aivan ihastuksissani siitä, miten bloggaus voi saattaa ihmisiä yhteen, sekä virtuaalisesti että elävänä. Ja ihmisten välinen yhteys on mielestäni parhaita asioita maailmassa.

Minulla on myös kaksi blogisiskoa: kaima, jonka olen tuntenut melkein kymmenen vuotta, ja laulukaveri, johon tutustuin pari vuotta sitten. Molemmat ovat alkaneet blogata tänä keväänä, ja on ollut hienoa lukea heidän tekstejään. Sama koskee tuota Ristoa, jonka kanssa sentään olen istunut melkein kolme vuotta samassa työhuoneessa: ihminen näyttäytyy tekstissään erilaisena kuin kasvokkain. Sitä kuvittelee tuntevansa ympärillään olevat ihmiset, ja sitten heidän kirjoituksissaan paljastuukin sellaisia sisäavaruuksia, jotka arjen kohtaamisissa jäävät helposti näkemättä.

Päiväkirjaa kirjoittaessani kirjoitan yleensä aluksi siitä, miltä kirjoittaminen tuntuu tai miksen ole kirjoittanut pitkään aikaan tai jotain muuta meta-pöpinää. Noudatan hyväksi havaittua kaavaa täälläkin. Miksi haluan blogata? Yksi syy aloittaa blogi liittyy varmasti persoonani ekshibitionistiseen juonteeseen. Samasta syystä toimin opiskeluaikana alastonmallina erinäisissä kuvataideryhmissä. Rinnastus on ehkä vähän erikoinen, mutta siinä on pointti: sekä alastonmallina että bloggaajana paljastaa itsensä joukolle ihmisiä, joita ei tunne, mutta toisaalta säilyttää anonymiteettinsä. Se on jännittävää. Jännittävää oli myös nähdä, miten taideharrastajat olivat minut piirtäneet, minkälaisena he minut näkivät. Ja jos joku kommentoi blogiani, se on ehkä vähän samanlaista: pääsen näkemään, miten ihmiset näkevät minut/tulkitsevat ajatuksiani.

Toinen syy on kertomuksellisuus. Joskus nuorempana, kun kirjoitin enemmän päiväkirjaa ja etsin identiteettiäni vieläkin kiihkeämmin kuin nyt, lähes kolmekymppisenä, tuntui siltä, että mitkään kokemukset eivät olleet loppuun saakka koettuja ennen kuin niistä oli kirjoittanut ja kirjoittamalla antanut niille jonkin merkityksen. Lyhyesti sanottuna: elämä tuntuu hienommalta, kun siitä tekee kertomuksen, asettaa omat poukkoilunsa osaksi jotain tarinallista jatkumoa. Tarkennuksena vielä, että en aio kirjoittaa fiktiota, mutta kaikessa kirjoittamisessa lienee fiktion siemen, ja hyvä niin.

Kolmas syy on sormiharjoitus. En ole vuosiin (jos koskaan) kirjoittanut säännöllisesti. En tiedä, kuinka säännöllisesti alan blogata, mutta toivottavasti usein. Mutta nyt lähetän ensimmäisen hilla-hillo-keitokseni maailmaan, toivottavasti se maistuu makealta!