tiistaina, lokakuuta 30, 2007

Yhdet häät ja yhdet hautajaiset

"Elämässä ei voi jäädä mitään muuta kuin rakkautta paitsi", isäni aloitti puheensa, morsiamen isän puheen. Sinä päivänä me emme jääneet paitsi mistään, emme rakkaudesta emmekä ilosta.

Minun siskoni, minun morsian-siskoni, oli valkea ja kuulas, meidän omenamme. Minun siskoni säteili, hymyili ja itki vähän väliä. Kaikki me itkimme vähän väliä, ja nauroimme paljon, ja lopuksi tanssimme paljon, siskokin niin antaumuksella että morsiuspuvun helmat likaantuivat polven korkeudelle.

Hääpäivän aamuna, kun seisoin Yrjönkadulla morsiuskimppu sylissäni ja aurinko paistoi niin kirkkaasti että koko katu oli pelkkää valoa, minusta tuntui, että ilo ei mahdu minuun sisälle.

Minä en koskaan olisi uskonut että sydämeen voi mahtua niin paljon, yhdet häät ja yhdet hautajaiset, juhannushautajaiset, lokakuun häät, se mittaamaton matka helteiseltä hautausmaalta, jolla seisoimme kengät hienon hiekan tahrimina, auringon säälimätön paahde päidemme yllä, edessämme havuilla peitetty hauta, jolle olimme juuri laskeneet kimppumme, vaaleanpunaisia ruusuja ja orkideoja, ja minä ajattelin, että siihen haluan jäädä, enkä tiennyt, että minun sydämeeni mahtuu koko se matka keskikesän syvyydestä syksyn kirkkaimpaan päivään, lokakuun taivaan alle, joka päästää kaiken valon lävitseen, suodattaa surun onnen hunnun lävitse.

Lupaukset ja liitot, en tiedä, mitä ajatella niistä, mutta me vietimme rakkauden juhlan, sellaisen rakkauden, joka ei koskaan häviä.

maanantaina, lokakuuta 01, 2007

Elossa

Syksyyn syksyyn
nuotionlämmön turvallisessa sylissä
Syksyyn syksyyn
kuin kylmä käsi lämpimässä

Kaamostaa
Kaamostaa
Tulen läpi näkee ulos kesään

Pimeä kaamos
Pimeä kaamos
Kesä väreineen

(Niko Valkeapää, saamesta sanakirjatta ja vaillinaisesti suomentanut Hilla)

Niko Valkeapään "Cakcii"- eli "Syksyyn"-biisi on parasta musiikkia lokakuun ensimmäiseen iltaan. Ikkunan takaista pimeyttä vasten pelargonia kohottaa kukkavarttaan, jonka päässä hohtaa myöhäinen teriö. Pimeään liuenneena, kadun toisella puolella, seisoo vaahtera, jonka yläoksien lehdet hohtivat vielä viikko sitten ilta-auringossa niin oransseina, että säikähdin oudosti hehkuvaa maisemaa, kun nostin katseeni kirjan takaa ylös. Nyt lehdet ovat pudonneet laahukseksi puun jalkojen juuren. Niiden tuoksu on parasta tässä vaahterarajan eteläpuolisessa syksyssä. Pohjoisessa koivujen kelta levittäytyy koko maisemaan, täällä on vaahteroiden soihdut, jotka valaisevat katulyhtyjä kirkkaammin, ja vähän myöhemmin lehdet sytyttävät maan, ja me kävelemme keltaista kahisevaa pitkin.

Nurmikollemme on noussut suomumustesienien hattivattikansa. Maan sisältä valkeana työntyvät suippolakit mustuvat nopeasti syömäkelvottomiksi, mutta muutaman nuoren ja terhakkaan haluaisin pannullani paistaa.

Lauantaina kävin naapurin nurmikolla keräämässä pudokkaita, kolmea eri lajia. Yksi voisi olla valkea kuulas, sellainen kuulaan vihreä ja kirpsakka. Toinen on punakuorinen, ja selvästi eniten omenamatojen mieleen. Kolmas on päältä punainen, sisältä puhtaan valkea ja punasuoninen kuin Lumikki.

Ei syksy kyllä ole kuoleman vuodenaika, ei ainakaan vielä lokakuu. Outoa ajatella, että minulle juuri alkukesä on tästä lähin kuoleman merkitsemä.

Ystävä kertoi puhelimessa, että Siperian kansat ovat uskoneet ihmisten kuolevan sen tähden, että eläimet metsästävät meitä kuten me niitä, että ihmiset kuolevat koska ne joutuvat jonkin eläimen saaliiksi. Haluaisin tietää, mikä eläin saalisti siskoni.

Outo lohtu tuossakin kuvassa: kun aika tulee, kun voimamme loppuvat, me päädymme eläinten viemiksi.

Puhuin siskon kanssa, sen elävän siskoni, miten ajatus siitä, että me kaikki kuolemme joskus, näyttäytyy nyt aivan erilaisena kuin ennen. Kuolema on aivan eri tavalla totta nyt. Vaikka edelleenkin minä välillä sävähdän kivusta, kun äkkiarvaamatta muistan, että minun toinen siskoni on kuollut, kuollut koko minun loppuelämäni ajan.

Unissa sisko on aina kuollut, mutta yllättäen palannut luoksemme, ja minä ja elävä sisko juoksemme hänen luokseen niin nopeasti kuin pääsemme, suljemme hänet syliimme, keskellemme, koska tiedämme, että siskon ei oikeasti enää kuuluisi olla täällä. Muutama viikko sitten näin ensimmäisen unen, jossa sisko puhui minulle. Hän oli taas palannut luoksemme, elävämpänä kuin koskaan ennen, eikä ollutkaan oikeasti kuollut, oli vain ollut poissa. "Me on haudattu väärä ruumis", minä toistelin typertyneenä, ja ihmettelin, miksi olin niin järkyttynyt enkä osannut iloita, vaikka sisko olikin elossa.

Rakkauslaulut ovat viimeisten kuukausien aikana saaneet aivan uuden merkityksen. Eivät ne oikeastaan koskaan ennen ole merkinneet niin kuin nyt. En ole koskaan kaivannut ketään niin kuin nyt, sillä tavoin, että kaikki kliseet ikävästä ovat kokonaan, fyysisesti totta, niin kuin Katri Ylanderin "En koskaan":

Kadulla hiuksiini sataa lunta
Taivaalla tähdet näkee susta unta
Tunnen sen
Mulla on sun luokses ikävä
En tahdo eksyä
Tahdon takaisin sun luo

En enää koskaan päästäis sua pois
En enää koskaan lähtis luotas pois
En enää koskaan päästäis sua pois