torstaina, joulukuuta 28, 2006

Ilo irti Perä-Pohjolassa, osa kaksi

Tänä jouluna on naurettu moneen kertaan seuraavalle jutulle, joka osoittaa, kuinka globaalisti Tornion syrjäkylillä on ajateltu jo 50-luvulla:

Eräässä talossa Kantojärven kylässä kaivettiin uutta kaivoa. Naapurin isäntä, Iisakka nimeltään, oli muuttanut edellisvuonna Australiaan saakka. Kun kaivoa oli kaivettu jo hyvän aikaa, yksi kaivajista totesi tuskaantuneena: "Vettä ei tule, vaikka Iisakan Pekan perse kohta näkkyy."

Toinen klassikkojuttu kertoo Valtesta, jonka opettaja oli kansakoulussa pyytänyt oppilaita esittämään arvoituksia. Valte, joka yleensä oli varsin laiska viittaamaan, nosti kätensä. Opettaja antoi ilahtuneena Valtelle puheenvuoron. "Yö tullee, työ tullee, kaks karvaa yhteen mennee", Valte lausui vakavana. "Ulos luokasta!", huusi opettaja raivostuneena. Valte nousi hölmistyneenä paikaltaan ja opettajan ohi kävellessään tuumasi puoliääneen: "Mutta sehän on silmä."

Kotitunteita

Kotona ollessa käy läpi sellaisia tunteita, joita ei tunne missään muualla, sisko totesi, kun tiskasimme äidin luona joulupäivän illallistiskejä. Kun tapaamme siskon kanssa omissa aikuiselämissämme, keskustelemme ja käyttäydymme kuin aikuiset konsanaan, mutta kotona taannumme helposti keskenkasvuiseen siskoskinasteluun, jollaista en voisi kuvitellakaan harrastavani kenenkään ystäväni kanssa. Enkä lakkaa ihmettelemästä, että edelleen kiukuttelen ja tiuskin äitille kuin kolmetoistavuotias.

Aatonaatonaattona minua vaivasi jouluvitutus, jota yritin käsitellä muun muassa kuuraamalla pyllynhajuisia lauteita. Saunan lattian kylmillä kaakeleilla konttiessani ajattelin kiukkuisena, että ensi jouluna en kyllä tule kotiin, vaikka kaikki itkien pyytäisivät. Jo seuraavana päivänä minua nauratti: aika radikaali ajatuksellinen irtiotto liki kolmekymmenvuotiaalta, ettei viettäisikään joulua äitin ja isin luona. Kiukkuni suli helläksi mieleksi. Aattona makasin flunssan vaivuttamana pirtin puusohvalla, jonka on tehnyt isoisäni isän veli, Ville-setä. Vilutti vähän, ja samalla oli lämmin olo. Katselin rakkaitani, jotka kattoivat joulupöytää, enkä olisi maailman kaikista huoneista halunnut olla missään muualla kuin siinä pirtissä.

Aattoyönä laitoin soimaan toivelahjani, Mari Boinen Idjagiedas-levyn. Makasin korva kaiuttimessa, sen saman levysoittimen edessä, jolla viisitoistavuotiaana soitimme sielunsisareni kanssa Simonin ja Garfunkelin The Greatest Hits -vinyyliä, siinä samassa kohtaa olohuoneen lattialla, missä itkimme hysteerisesti ja hurmioissamme Bridge Over Troubled Wateria. Voi voi minun kultalintuni, voi voi minun päiväyölintuseni, voi voi minua, Mari Boine lauloi, ja minä olin äkkiä kokonaan kotona, sielua ja ruumista myöten, selän alla ne samat lattialaudat, talon harjojen suojissa kaikki ne myöhään valvotut yöt, se suuri tila, joka yläkerran huoneissa öisin aukesi.

lauantaina, joulukuuta 16, 2006

Syksyn saldo

Viime päivinä olen lukenut nelisensataa sivua luentopäiväkirjoja ja kirjoittanut marginaaleihin noin 50 kertaa "teoksen nimi kursiiviin" tai "aakkosta lähteet tekijän nimen mukaan".

Viime kuukausina olen laskurin mukaan pelannut 649 erää mahjongia.

Syksy alkaa olla pulkassa.

torstaina, joulukuuta 14, 2006

Ilta työhuoneella

Maisema työhuoneen ikkunan takana on niin pimeä, että vastapäisen talon sijaan ulkona näkyy huoneen peilikuva, loisteputkilamppu ja punaiset ilmoitustaulut. Tietokoneen keskusyksikkö rohisee omiaan ja vilkuttaa keltaista valoa pimeään.

Peikonlehti on kurottanut lehtensä ahnaasti päivien kitsasta valoa päin. Se näyttää siltä, että kiipeäisi ulos ruukustaan jos voisi. Ikkunalla roikkuva saniainen varistaa huoneenpuoleisia lehtiään, mutta vehka sen kun puskee varsistaan uusia heleänvihreitä lehtikääröjä, aivan kuin ei tietäisi pimeästä mitään.

Ohiajavan auton renkaiden äänestä kuulee, että asfaltti on märkää. Ulkona taitaa sataa, mutta sadetta ei erota pimeän läpi.

Paita haisee eilisillan kapakalta, tupakalta.

Mikään tässä huoneessa ei muistuta minua siitä, mutta ajattelen heinäkuun päivää, tivolia Tornionjoen rannassa, maailmanpyörää, joka nosti meidät korkealle, näytti meille merta kohti virtaavan joen, sen sillat ja sivuhaarat, koko sen ihanan voiman maiseman halki.