Aallot ja ammatti-identiteetti
Kuuntelen ehkä maailman parasta saamelaista bändiä nimeltään Adjágas, Horros. Levyn ensimmäinen biisi on nimeltään Lihkolas, Onnellinen:
Biegga njávkkada mu vuovttaid nu litnasit
Lottit nu juiget eallima ludiid ja loktejit alit dássái
Rássi juolgevuodus cagalduhttá ja juogada searaid
Jurdagat bohtet dego bárut gáddái eaige bisan goassege
Dovdut bohtet dego bárut gáddái eaige bisan goassege
Eallima mearas eai noga bárut
Idja muittasa beaivvaza liekkusvuoda
Illudit odda beaivái
Tuuli silittää hiuksiani niin pehmeästi
Linnut niin joikaavat elämän joikuja ja nostavat korkeammalle
Kukka kutittaa jalkapohjaa ja jakaa voimaansa
Ajatukset tulevat niin kuin aallot rantaan eivätkä pysähdy koskaan
Tunteet tulevat niin kuin aallot rantaan eivätkä pysähdy koskaan
Elämän merestä eivät lopu aallot
Yö muistaa auringon lämmön
Iloita uuteen päivään
Sanat Lawra Somby, suomennos Hilla
* * *
Saimme muutama viikko sitten työhuoneiden ulkopuolelle uudet hienot nimikyltit, joissa on nimet, tittelit, oppiaine ja laitos sekä suomeksi että englanniksi. Minun ja Riston upea leikkaa-liimaa-kooste (tarralappuja, valkoista ja pinkkiä paperia, eri-ikäisiä ja tyylisiä muovitettuja kylttejä) oli kylmästi poistettu. Eivät sentään vieneet postikorttia, jossa punamekkoinen nainen ratsastaa valkoisella jäniksellä (kuvan nimi on "Tänään on iloinen päivä", laitoin sen työhuoneen ulkopuolelle muistutukseksi siitä, että niitäkin päiviä on).
En oikein tiedä minkälaisena enteenä pitäisi tulkita sitä, että pari päivää kylttien ilmestymisen jälkeen löysin nimeni ja tittelini lattialle pudonneena, kun tulin aamulla töihin. Tungin ne uudestaan seinällä olevaan telineeseen, mutta eivät ne siinä pysy. Tipahtavat viimeistään yön aikana. "Yliopistonopettaja" on nyt lepäämässä työpöytäni kulmalla ja nimikylttini nojailee huterasti seinään alemman kyltin päällä.
Enteitä tai ei, tosiasia on se, että laitoksella ei ehkä ole varaa palkata minua täyspäiväiseksi opettajaksi ensi lukuvuonna. Toisaalta olen saanut kelpo kuukausipalkkaa kohta viisi vuotta kesät talvet, enkä totisesti aina koe ansainneeni sitä. Eli jos joudunkin syksyllä kurjaksi tuntiopettajaksi, siihen voi ehkä suhtautua ennemminkin tilien tasaamisena kuin tilanteena, jossa teen kutakuinkin entiset työni puolet pienemmällä korvauksella.
Joka tapauksessa olen päättänyt, että otan kaiken irti toistaiseksi varmasta palkallisesta kesälomastani. Se on ollut ylivoimaisesti upeimpia asioita niin sanotulla yliopistourallani. Sitäpaitsi olen nyt maksanut neljä vuotta ammattiliiton jäsenmaksua, joten ansisidonnaisen pitäisi virrata jos työt loppuu tykkänään. Ei ihan kurja syysvisio sekään.
Vaikka työllisyysnäkymät ovat tällä haavaa siis hieman epävakaat, olen taas saanut kiinni ammatillisesta itsetunnosta ja -luottamuksesta, näin hyvissä ajoin noin viikkoa ennen kevään opetuksen loppumista. Lukukausi on mennyt pitkälti vanhojen kalvojen voimin, joita olen käynyt tavailemassa opiskelijoille ja mielessäni pyytänyt heiltä anteeksi, että käytän heidän aikaansa niin väärin. Tyypillinen työpäiväni on sisältänyt lukuisia eriä nettipasianssia, jolle olen omistautunut heti kun aivan välttämättömät asiat on hoidettu.
Ja sitten viime perjantaina sain kuukausien tauon jälkeen opetuksellisen inspiraation. Hain kirjastosta uusia lähteitä, tehtailin uusia kalvoja ja kysymyslistoja ja monisteita ja tällä viikola pidin luennot ja praktikumit posket innosta hehkuen ja sain opiskelijat puhumaan ja pohtimaan ja halusin halata kaikkia tuntien päätteeksi. Kun opetuksessa pääsee tämäntapaiseen flow-tilaan, se on ehkä parasta mitä työelämässä voi tapahtua, ja minä tunnen opettajana olevani juuri oikealla paikalla.
Olisiko ehkä mahdollista saavuttaa samankaltainen flow tutkimuksen tekemisessä? Tähän mennessä olen kyllä saanut aika hyviä vibraatioita niissä muutamissa konferensseissa, joissa olen hillunut, mutta 20 minuutin suullisen konferenssiesitelmän ja 300 sivun väitöskirjan välillä avautuu mielessäni toistaiseksi ylittämätön kuilu. Miten ihminen voi jaksaa keskittyä ja uskoa johonkin aiheeseen vuosikausia? Ja miten ihmeessä niin monet ihmiset pystyvät siihen käsittämättömään itsekuriin ja itsenäiseen ajankäytön hallintaan, jota tutkijan työ edellyttää? Minä en tekisi tasan yhtään mitään, jos en tietäisi, että seuraavana päivänä klo 12.15 parikymmentä nuorta korva- ja silmäparia odottaa tiedonjanoisina luentoani.
Nyt olen alkanut pohtia, että jos julistaisin suureen ääneen kaikelle kansalle, että minä en siis todellakaan ole tutkijatyyppiä, katsokaa vaikka, viisi vuotta yliopistolla ja tuloksena YKSI vaivainen artikkeli, asia on loppuun käsitelty, minusta ei ole väikkärin tekijäksi, niin ehkä sen jälkeen kun olisin sanoutunut irti koko projektista, minä voisinkin alkaa haluta tehdä tutkimusta. Toistaiseksi haluja on kyllä hienokseltaan ilmennyt, mutta vain niin kovin lyhyitä aikoja kerrallaan.
Mutta ihan vakavasti ajatellen: jos minä nyt havaitsisin, että minulla on maailmalle jotain sanottavaa, miksi ihmeessä valitsisin mediakseni väitöskirjan? Tieteellisen uskottavuuden? Herra paratkoon, suuri osa kirjallisuudentutkimuksesta saa ainakin minut menettämään uskoni ihmiskuntaan ja humanistiseen tutkimukseen. Tohtorin hatun? No, juhlia voisi olla kiva suunnitella ja viettää. Itse asiassa olen jo muotoillut lauseita karonkka-puheeseeni - siitä on varmaan hyvä lähteä liikkeelle akateemisessa tutkimuksessa. Tittelin takia? FT-etuliiteestä olisi todennäköisesti enemmän haittaa kuin hyötyä jos haluaa saada töitä yliopiston ulkpuolelta (no tämä on kärjistämistä, mutta en usko, että ainakaan ylä-asteen opettajaksi pääseen tohtorin hattu päässä).
Rakkaat lukijani, käännyn teidän puoleenne. Kannattaako Hillan yrittää väitellä tohtoriksi tulevien vuosikymmenten aikana?
Biegga njávkkada mu vuovttaid nu litnasit
Lottit nu juiget eallima ludiid ja loktejit alit dássái
Rássi juolgevuodus cagalduhttá ja juogada searaid
Jurdagat bohtet dego bárut gáddái eaige bisan goassege
Dovdut bohtet dego bárut gáddái eaige bisan goassege
Eallima mearas eai noga bárut
Idja muittasa beaivvaza liekkusvuoda
Illudit odda beaivái
Tuuli silittää hiuksiani niin pehmeästi
Linnut niin joikaavat elämän joikuja ja nostavat korkeammalle
Kukka kutittaa jalkapohjaa ja jakaa voimaansa
Ajatukset tulevat niin kuin aallot rantaan eivätkä pysähdy koskaan
Tunteet tulevat niin kuin aallot rantaan eivätkä pysähdy koskaan
Elämän merestä eivät lopu aallot
Yö muistaa auringon lämmön
Iloita uuteen päivään
Sanat Lawra Somby, suomennos Hilla
* * *
Saimme muutama viikko sitten työhuoneiden ulkopuolelle uudet hienot nimikyltit, joissa on nimet, tittelit, oppiaine ja laitos sekä suomeksi että englanniksi. Minun ja Riston upea leikkaa-liimaa-kooste (tarralappuja, valkoista ja pinkkiä paperia, eri-ikäisiä ja tyylisiä muovitettuja kylttejä) oli kylmästi poistettu. Eivät sentään vieneet postikorttia, jossa punamekkoinen nainen ratsastaa valkoisella jäniksellä (kuvan nimi on "Tänään on iloinen päivä", laitoin sen työhuoneen ulkopuolelle muistutukseksi siitä, että niitäkin päiviä on).
En oikein tiedä minkälaisena enteenä pitäisi tulkita sitä, että pari päivää kylttien ilmestymisen jälkeen löysin nimeni ja tittelini lattialle pudonneena, kun tulin aamulla töihin. Tungin ne uudestaan seinällä olevaan telineeseen, mutta eivät ne siinä pysy. Tipahtavat viimeistään yön aikana. "Yliopistonopettaja" on nyt lepäämässä työpöytäni kulmalla ja nimikylttini nojailee huterasti seinään alemman kyltin päällä.
Enteitä tai ei, tosiasia on se, että laitoksella ei ehkä ole varaa palkata minua täyspäiväiseksi opettajaksi ensi lukuvuonna. Toisaalta olen saanut kelpo kuukausipalkkaa kohta viisi vuotta kesät talvet, enkä totisesti aina koe ansainneeni sitä. Eli jos joudunkin syksyllä kurjaksi tuntiopettajaksi, siihen voi ehkä suhtautua ennemminkin tilien tasaamisena kuin tilanteena, jossa teen kutakuinkin entiset työni puolet pienemmällä korvauksella.
Joka tapauksessa olen päättänyt, että otan kaiken irti toistaiseksi varmasta palkallisesta kesälomastani. Se on ollut ylivoimaisesti upeimpia asioita niin sanotulla yliopistourallani. Sitäpaitsi olen nyt maksanut neljä vuotta ammattiliiton jäsenmaksua, joten ansisidonnaisen pitäisi virrata jos työt loppuu tykkänään. Ei ihan kurja syysvisio sekään.
Vaikka työllisyysnäkymät ovat tällä haavaa siis hieman epävakaat, olen taas saanut kiinni ammatillisesta itsetunnosta ja -luottamuksesta, näin hyvissä ajoin noin viikkoa ennen kevään opetuksen loppumista. Lukukausi on mennyt pitkälti vanhojen kalvojen voimin, joita olen käynyt tavailemassa opiskelijoille ja mielessäni pyytänyt heiltä anteeksi, että käytän heidän aikaansa niin väärin. Tyypillinen työpäiväni on sisältänyt lukuisia eriä nettipasianssia, jolle olen omistautunut heti kun aivan välttämättömät asiat on hoidettu.
Ja sitten viime perjantaina sain kuukausien tauon jälkeen opetuksellisen inspiraation. Hain kirjastosta uusia lähteitä, tehtailin uusia kalvoja ja kysymyslistoja ja monisteita ja tällä viikola pidin luennot ja praktikumit posket innosta hehkuen ja sain opiskelijat puhumaan ja pohtimaan ja halusin halata kaikkia tuntien päätteeksi. Kun opetuksessa pääsee tämäntapaiseen flow-tilaan, se on ehkä parasta mitä työelämässä voi tapahtua, ja minä tunnen opettajana olevani juuri oikealla paikalla.
Olisiko ehkä mahdollista saavuttaa samankaltainen flow tutkimuksen tekemisessä? Tähän mennessä olen kyllä saanut aika hyviä vibraatioita niissä muutamissa konferensseissa, joissa olen hillunut, mutta 20 minuutin suullisen konferenssiesitelmän ja 300 sivun väitöskirjan välillä avautuu mielessäni toistaiseksi ylittämätön kuilu. Miten ihminen voi jaksaa keskittyä ja uskoa johonkin aiheeseen vuosikausia? Ja miten ihmeessä niin monet ihmiset pystyvät siihen käsittämättömään itsekuriin ja itsenäiseen ajankäytön hallintaan, jota tutkijan työ edellyttää? Minä en tekisi tasan yhtään mitään, jos en tietäisi, että seuraavana päivänä klo 12.15 parikymmentä nuorta korva- ja silmäparia odottaa tiedonjanoisina luentoani.
Nyt olen alkanut pohtia, että jos julistaisin suureen ääneen kaikelle kansalle, että minä en siis todellakaan ole tutkijatyyppiä, katsokaa vaikka, viisi vuotta yliopistolla ja tuloksena YKSI vaivainen artikkeli, asia on loppuun käsitelty, minusta ei ole väikkärin tekijäksi, niin ehkä sen jälkeen kun olisin sanoutunut irti koko projektista, minä voisinkin alkaa haluta tehdä tutkimusta. Toistaiseksi haluja on kyllä hienokseltaan ilmennyt, mutta vain niin kovin lyhyitä aikoja kerrallaan.
Mutta ihan vakavasti ajatellen: jos minä nyt havaitsisin, että minulla on maailmalle jotain sanottavaa, miksi ihmeessä valitsisin mediakseni väitöskirjan? Tieteellisen uskottavuuden? Herra paratkoon, suuri osa kirjallisuudentutkimuksesta saa ainakin minut menettämään uskoni ihmiskuntaan ja humanistiseen tutkimukseen. Tohtorin hatun? No, juhlia voisi olla kiva suunnitella ja viettää. Itse asiassa olen jo muotoillut lauseita karonkka-puheeseeni - siitä on varmaan hyvä lähteä liikkeelle akateemisessa tutkimuksessa. Tittelin takia? FT-etuliiteestä olisi todennäköisesti enemmän haittaa kuin hyötyä jos haluaa saada töitä yliopiston ulkpuolelta (no tämä on kärjistämistä, mutta en usko, että ainakaan ylä-asteen opettajaksi pääseen tohtorin hattu päässä).
Rakkaat lukijani, käännyn teidän puoleenne. Kannattaako Hillan yrittää väitellä tohtoriksi tulevien vuosikymmenten aikana?
posted by Hilla at 9:45 ip.
10 comments
