Ajanhallinta

Minä en ymmärrä, mihin minun aikani oikein menee.

Olen monena vuonna ajatellut, että ensi talvena minä totisesti aloitan hiihtokauden hyvissä ajoin. Tänä vuonna näyttikin hyvältä: olin suksilla ensimmäistä kertaa jo tammikuun alkupuolella. No, se on toistaiseksi ainoa hiihtokerta tälle talvelle, ja kohta onkin jo maaliskuu.

Säännöllisesti päätän myös, että nyt alan kirjoittaa useammin Hillaa, mutta jostain syystä tällainen perheetön, ura-orientoitumaton nainen ei tahdo saada pidettyä blogiaan hengissä. Ihan käsittämätön juttu! Monet pienten lasten työssäkäyvät äidit kirjoittavat monta kertaa viikossa, tai ainakin useammin kuin minä.

Sitten on jooga. Minun elämäntilanteessani olevalla ihmisellä pitäisi olla mahdollisuus käydä joogasalilla kerran viikossa, mutta ei. Jatkuvasti huomaan, että taas meni kaksi viikkoa ilman ensimmäistäkään aurinkotervehdystä. Viittaan taas niiden pienten lasten äiteihin: monet sellaisetkin saavat elämänsä järjestettyä niin, että ehtivät joogata säännöllisesti.

Olen myös täysin patologinen tapaus, mitä tulee erilaisiin deadlineihin. Jos joskus aloitan jotain hyvissä ajoin, olen niin tyytyväinen ajoissa olemisestani, että teen hommia kaikessa rauhassa, ja sitten viimeisenä iltana istun itku kurkussa tietokoneen ääressä ja mietin, että ensi kerralla ihan oikeasti aloitan ajoissa. Ihme eukko. Kohta yhdeksän vuotta työelämässä eikä minkäänlaista ajankäytön hallintaa.

On myös ikuisuusjuttuja, jotka ovat olleet vireillä vähintään vähintään kymmenen vuotta: Haluaisin käydä Karjalassa ukin kotipitäjässä Kurkijoella. Haluaisin vaeltaa Pallas-tunturissa. Haluaisin asua kokonaisen vuoden Kautokeinossa. No, ehkä sitten ensi kesänä.

Tuota viimeistähän suunnittelin viime keväänä aivan vakavissani, julistin täälläkin pateettiseen sävyyn jotain sellaista, että ihmisen pitää kuunnella sydämensä ääntä, olla rohkea ja kulkea kohti unelmiaan. Näinhän se toki on, mutta minua on harmittanut hämmästyttävän vähän, etten sitten kuitenkaan lähtenyt sinne Kautokeinoon. Syynä oli se, että työsuhteeni vakinaistettiin, ja sydämeni ääni, joka oli johdattamassa minua tunturiylängölle, antoi periksi järjen äänelle. Ja sydämeni on ollut pääsääntöisesti tyytyväinen näillä entisillä sijoillaan.