Siskolle

Kevään viimeisenä päivänä sinä kuljit pellon poikki joen rantaan, tulvaveteen,
kahden maailman rajalle.

Virta oli sulavesistä vahva.
Se kantoi pois koko talven lumien painon,
koko silmittömän pimeän.

Et kulkenut enää ihmisten polkuja,
sinä uit saareen kalojen tietä,
vahvojen eläinten tietä.

Saniaisten pehmeät käsivarret ottivat sinut vastaan.
Kuusenkerkkien heleät lyhdyt hohtivat ylläsi.

Suosta syntyivät sääsket,
lämpimät tuulet irrottivat pajujen hahtuvat,
niiden kevyen lennon maiseman ylle.

Päivä päivältä kasvoivat koivujen lehdet taivaan ja silmiesi väliin.

Ja jonakin yönä painanteen reunalla seisoi hirvi,
silmän mustuudessa suolammen tyyneys ja tieto:

että sinä et ollut enää siellä,
eikä maa sinun allasi ollut tästä maasta,

se oli jo taivas.