Sängyt

Seitsemän vuotta sitten etsin itselleni sänkyä, aikuiselämäni ensimmäistä omaa uutta sänkyä. Se oli voimille käyvä prosessi, josta selvisin voittajana, kuten arkisto syyskuulta 2006 kertoo. Silloin ostamani Tuuli, 120x200 cm:n runkopatjasänky, on palvellut hyvin. Siinä on maattu ilossa ja surussa, päivin ja öin. Siihen on mahtunut muitakin kuin minä, niitä kaikkein rakkaimpia ja vähän vieraampiakin. Viimeiset puolitoista vuotta olen jakanut sen pitkäjalkaisen miehen kanssa. Hyvin on sovittu, mutta nyt on koittanut aika ostaa parisänky. Toisin sanoen olemme hyvää vauhtia kasvamassa erillemme, koska öinen kokovartalokontakti ei enää tunnu välttämättömältä.

Oli ollut puhetta, että futonia voisi ajatella. Kun sitten olin tädin luona kylässä, kävi sattumalta ilmi, että heidän varastossaan makaa ylimääräinen futon. Patja kuljetettiin riemusaatossa meille. Sitä tuuletettiin elokuun auringossa ja tomutettiin ankarasti mattopiiskalla. Teimme leirin olohuoneeseen, koska Tuuli pitää edelleen valtaa makuuhuoneen puolella. Jo toisena yönä oli myönnettävä, että perinteinen puuvilla-futon on minun lonkilleni liian kova nukkuma-alusta. Tuuli otti minut avosylin takaisin huomaansa.

Lähdimme sänkykauppoihin. Jos yhden hengen runkopatjasängyn valitseminen oli haastavaa, parisänkymarkkinat ovat ihan omassa sarjassaan. Pääsimme kokeilemaan muun muassa siimapatjaa ja älyvaahtoa. Ensimmäinen on petauspatja, jonka sisäosa muodostuu tiheästä siimastosta. Jälkimmäinen on patjamateriaali, joka reagoi kehon lämpöön ja muotoutuu sen mukaisesti. Yhdessä liikkeessä myyjä passitti meidät moottorisänkyyn ja iski kaukosäätimet kouraan. Surrasimme kumpikin omalla puolellamme jalkopäätä ja yläpäätä ylös ja alas. Myyjääkiin alkoi vähän naurattaa kun kysyin, pääseekö tällä ajamaan yöllä vessaan, jos ei jaksa nousta.

Kaupassa ajatus älyvaahtosängyn ostamisesta alkoi tuntua aivan varteenotettavalta ajatukselta.Olisinko muka valmis yö toisensa perään jättämään kehoni heitteille tavalliselle runkopatjalle? Ihminen sentään viettää sängyssä noin puolet elämästään, vai miten se nyt olikaan. Kotona todellisuudentaju alkoi palata, kiitos selväjärkisen mieheni. Totesimme, että olemme mitä todennäköisimmin saaneet alkumme superlonipatjoilla ja sellaisilla kasvaneet aikuisiksi - ehkä emme tuhoa rankaamme, vaikkemme ostaisikaan itsellemme 1200 euron siimatäytteistä petauspatjaa, tai sitä 15 000 euron moottorisänkyä, jossa on myös hierontatoiminto.

Nyt silmissäni on alkanut siintää futon, jossa on puuvillan lisäksi kookoskuitua ja luonnonkumia. Vai pitäisikö ostaa kotimainen, jossa on villatäyte (oletettavasti luomulampaista käsin karstattuna)? Hifistelyn vaara vaanii tälläkin osastolla.

Tänä yönä paneudun vielä uskollisen Tuulin syliin ja lohdutan sitä kertomalla, että aion etsiä sille uuden hyvän kodin.

Sielunmaisemissa

Dáppe mun dál lean, nieguid eatnamiin. Täällä minä nyt olen, unieni mailla. Ruijan tunturiylängöllä, Kautokeinossa. Guovdageainnus.

Tiedän, että on noloa ja kliseistä sanoa näin, mutta sanon silti: luulen, että olen elänyt täällä edellisessä elämässäni. Tunnen täällä olessani sellaista erityistä Kautokeino-iloa, jota en tunne muualla. Edellinen elämä tai ei, jonkinlainen sielunmaisema tämä minulle on.

Kautokeino on mäntyrajan yläpuolella. Viimeiset isommat puut loppuvat Hetan kirkonkylän pohjoispuolella. Täällä kasvaa vain tunturikoivua, joka on enimmäkseen matalaa käkkyrää, kuin laikukasta risupartaa, jonka lomasta pilkottaa kalpeaa talvi-ihoa. Pakkasaamuina se on huurteen silaamaa, kimmeltävää talvi-kitchiä.

Revontuletkin ovat tavallaan kitchiä, mutta kun ne hulmahtelevat vihreinä ja punaisina koko taivaankannen laajuudelta, se vetää hiljaiseksi. Avaruus on pelottavan suuri, ja revontulet kuin valtava elävä olento sen pinnalla tanssimassa.

Koska puita on vähän, maisema on avara. Koko jokilaaksossa lepäävän kylän näkee yhdellä silmäyksellä. Pimeässä se näyttää valoineen pieneltä kaupungilta. Kun kävelen aamulla töihin, 2,5 kilometrin matkalla ohitseni ajaa kaksi autoa. Valkeat tunturit aaltoilevat horisontissa.

Aurinkoisina päivinä, niin kuin tänään, valoa on silmittömän paljon. Sisälläkin tekee mieli pitää aurinkolaseja. Kun aurinko laskee, pilvet hohtavat helmiäisvaloa. Ulkona täytyy aina välillä pysähtyä katselemaan taivasta, jolle pilvet piirtävät taivaanrannanlevyisiä siiveniskujaan. Keltaista, musteensinistä, turkoosia, persikkaa, omenanvihreää.

Iltaisin pimeydessä on vielä kaamoksen muisto, se täyttää maiseman ääriään myöten. En tiedä, miten kestäisin täällä joulu- ja tammikuun.

Aina kun tulen tänne, minua samaan aikaan sekä hirvittää että riemastuttaa, koska pääsen puhumaan saamea. Se on kai sitten minun sielunkieleni, joka soljuu vaihtelevalla menestyksellä. Sanakirjan sivut viuhuvat taajaan, ja ostin vihkonkin, johon kirjoitan sanoja muistiin: korppi - gáranas, monot - cuoigangápmagat, mäki - luohkká, näköjään - gusto, hitaasti - gulul, nopeasti - johtilit, velvollisuus - geatnegasvuohta...

Vietän päiväni kauniissa interiööreissä. Asun entisen kesätyöpaikkani, Juhlsin hopeagallerian pihapiirissä. Lisää kuvia täällä, paikka on todella erikoislaatuinen. Työhuoneeni on Saamelaisen korkeakoulun, Sámi allaskuvlan, viisi vuotta vanhassa rakennuksessa. Superhienon esittelyvideon voi katsoa täältä. Näihin audiovisuaalisiin mainospätkiin päätän ensimmäisen Kauto-päivitykseni.

Aikuiseksi kasvamisesta

Tapasin juuri vanhaa opiskeluaikaista ystävääni, vuosien tauon jälkeen. Oli hirmuisen mukavaa. Loppiaisen aikaan tapasin toistakin ystävääni opiskeluvuosilta. Olimme kuin pitkään erossa olleet rakastetut, saimme hysteerisiä naurukohtauksia kuin 15-vuotiaat ja puhuimme lähes taukoamatta viisi vuorokautta. Ja poltimme menestyksekkäästi vesipiippua berliiniläisessä turkkilaisravintolassa, mistä olen erityisen ylpeä.

Tätä on kai aikuisuus, että ihmisellä on hyviä ystäviä, joiden kanssa on aikanaan jakanut intensiivisesti jonkin elämänvaiheen, joista ei kenties pitkään aikaan kuule mitään, ja jotka sitten tavatessa täyttävät mielen lämmöllä, ilolla ja tuttuudella.

Kun tänä iltana olimme puhuneet läpi erot, terapiat, ahdistukset, diagnoosit, lääkitykset ja äiti-suhteet, totesimme ykskantaan, että kyllä tämä aikuiseksi kasvaminen on vienyt aikaa. Huh sitä parikymppisen ihmisen henkistä huteruutta, jota kesti vuosikaudet! Kertaakaan en ole vielä toivonut olevani yhtään nuorempi kuin olen. Opiskelijat näyttävät vuosi vuodelta nuoremmilta, ihan keskenkasvuisilta, vaikka kuuluvatkin jollain tavalla aikuisuuden piiriin. Varmasti niillä monilla on ihan mukavaa, mutta silti tekee mieli sanoa, että uskokaa pois, kyllä tämä elämä iän myötä helpottuu.

Minä olen ollut hidas aikuistumaan. Nuorena olin kyllä varhaiskypsä, mutta sittemmin hidastin tahtia. Viime vuosina aloin pikkuhiljaa nöyrtyä siihen, että elän loppuelämäni vanhanapiikana vetoisessa puutalokommuunissa pätkätöiden varassa. Ja täällä minä istun omassa kaksiossani, joka on taas kerran täynnä muuttolaatikoita ja vaatekasoja, koska minun rakkaani on muuttamassa tänne. Ylihuomenna alkaa elämäni ensimmäinen avoliitto!

Mies on todellakin tullut taloon, ja hänen mukanaan 34 kauluspaitaa (tarkka tieto), 114 sukkaa (arvio), laatikoittain nuoruuden sähköharrastukseen liittyviä partikkeleita ja laitteita, joita en osaa nimetä, kansantaloustiedettä, historiaa, hifi-lehtiä, 19 keittokirjaa, vinyylilevyjä, merkittävä kokoelma pannuja ja kattiloita, viisi silikonista muffinsivuokaa, puutyöpenkki, itse tehdyt kaiuttimet, kolme kannettavaa tietokonetta, pylväsporakone, puutavaraa, retkeilyvarusteita, perintökahvikuppeja ja keilapallo. Olen aivan onnessani.

Variksen kuu

Marraskuu on armelias kuukausi. Se ei esitä ihmiselle samanlaisia vaatimuksia kuin sydänkesän helteet tai säkenöivät keväthanget, joista pitää nauttia täysin siemauksin. Marraskuussa riittää, että siitä selviää.

Sen kauneus on hiljaista ohimenemisen kauneutta. Aronioiden raskaat mustat tertut. Tummanpuhuviksi muuttuneet pihlajanmarjat. Alastomiin puihin unohtuneet omenat, kuin joulupallot oksien kärjissä. Maitohorsmien harmaantakkuinen villa.

Marraskuun päivä on variksenvärinen. Iltaisin pimeä painautuu ikkunoita vasten säälimättömänä ja ylitsepääsemättömänä. On vain oltava sen sisällä, annettava maailman tulla ahtaammaksi.

Eilen kävin pitkästä aikaa kävelyllä, katselin syksyn ja talven väliin pysähtynyttä luontoa, mietin omaa hitauttani ja sitä, että marraskuu oikeastaan sopii minulle hyvin.

**

Jälkikirjoitus: Luin huvikseni läpi kaikki Hillan historian marraskuussa kirjoitetut tekstit. Nolostuin hieman, kun huomasin, että olen jo kahdesti aiemmin verrannut puihin jääneitä omenoita joulupalloihin. Ja tällä kolmannellakin kerralla olin ihastunut keksimääni vertaukseen. 

Vanhoja kirjoituksia lukiessa tuli haikea olo. Hilla on ollut niin paljon enemmän elossa aiempina vuosina. Nyt olen jotenkin vieraantunut täältä, missä aiemmin olin kotonani. Bloggerin asetuksetkin ovat muuttuneet niin, että pitää aina vähän aikaa etsiskellä Uusi teksti -komentoa...

Haluaisin taas ottaa Hillan omakseni. 

Uusi koti

Olen asunut tätä kotia jo yli kaksi kuukautta, ja sitä ennen remontoinut kuukauden ajan. Täällä on kaunista ja edelleen keskeneräistä.

Ensimmäisinä viikkoina pelkäsin, kun olin täällä yksin iltaisin. Sellaista täysin irrationaalista pelkoa siitä, että yhtäkkiä eteisessä seisoo vieras mies ja tuijottaa minua. Saatoin herätä öisin jääkaapin rasahdukseen ja maata kylmässä hiessä varmana siitä, että asunnossa on oikeasti joku tai jokin.

Aika hullua, että asuu kuusi vuotta rasahtelevassa rintamamiestalossa täysin pelottomana ja alkaa pelätä pimeää kun muuttaa kerrostaloon. Nyt möröt ovat kuitenkin muuttaneet pois tästä asunnosta ja mielestäni.

Muutto ja muutos on tapahtunut ihmeen kivuttomasti, ottaen huomioon kuinka muutosvastarintainen ihminen minä olen. Nuo elokuiset pelot ovat oikeastaan ainoa merkki siitä, että muutoksessa on ollut vähän sulattelemista. Mutta hidas minä olen. Ihminen voi elää yllättävän pitkään 20 purkamattoman kirjalaatikon keskellä, ilman keittiönkaappeja, ikkunaverhoja, lattialistoja, peitelistoja, väliovia ja kirjoituspöytää. Eilen illalla nostettiin makuuhuoneen ovi paikalleen ja ripustettiin ensimmäiset taulut, vain kaksi kuukautta ja yksi viikko muuttopäivän jälkeen.

En ole ostanut tänne mitään muuta uutta kuin kynnysmaton, olohuoneen verhot ja vessan istuimen. Kaikki muu on kirppareilta ja vinteiltä löytynyttä. Välillä olen ylpeä kauniista kierrätyssisustuksestani ja epä-materialistisuudestani, ja välillä taas ajattelen, että minulla on säälittävä kokoelma kolhiintuneita huonekaluja, hilseillyttä lakkapintaa ja lohkeillutta maalia. Tänään päätin, että tilaan keittiöön uudet koivupuiset kaapit ja unohdan vanhojen etsiskelyn. Elämää nähneitä pintoja on täällä muutenkin tarpeeksi.

Eniten rakastan vahattua lautalattiaani, makuuhuoneen siniharmaata apila-tapettia ja olohuoneen vihreää sohvaa.

Loppukesä

Toissapäivänä kävelin kotikylän peltoteillä, vittikon reunustamilla, osittain umpeen kasvaneilla. Ohrapeltojen keskellä mietin, miten kuvata vihneiden himmeää hohdetta käyttämättä sanoja "usvainen" ja "lainehtiva". Yritin katsoa tarkemmin: hopeanvihreää, tuleentuneenkeltaista, ojien töyräillä horsmien säihkyvä aniliini. Leivän tuoksua. Pientareilla parimetrisiksi hujahtaneita heiniä ja ohdakkeita.

Syksyisin ja keväisin  kostean maan haju heittää minut takaisin lapsuuteen, siihen vaikeasti sanoitettavaan ilon ja haikeuden tilaan, jonka vuodenaikojen vaihtuminen on aina herättänyt. Syksy ja kevät, talven rajat. Niin vuosi jäsentyy: talveen, sen taittumiseen ja sitä kohti taipumiseen, ja kesään. Kesän loppu ei oikeastaan koskaan ole tehnyt minua surulliseksi. Oikeastaan siihen liittyy helpotusta. Nyt on tapahtunut se, mitä on kesäkuusta asti pelätty: kesä on ohi.

Perä-Pohjolassa se loppui sunnuntaina. Vielä edellisaamuna lämpö painautui tiiviisti maata vasten, ajoi varjoon istumaan. Yön jäljiltä maisema oli kuulas. Auringon ja maan välissä oli enemmän ilmaa, valo ohuempaa, eikä lämpö enää yltänyt iholle.

Tänään laitoin onnellisena päälleni syyshameen. Punaista hellemekkoani pidin kesällä yhden kerran.

Ajanhallinta

Minä en ymmärrä, mihin minun aikani oikein menee.

Olen monena vuonna ajatellut, että ensi talvena minä totisesti aloitan hiihtokauden hyvissä ajoin. Tänä vuonna näyttikin hyvältä: olin suksilla ensimmäistä kertaa jo tammikuun alkupuolella. No, se on toistaiseksi ainoa hiihtokerta tälle talvelle, ja kohta onkin jo maaliskuu.

Säännöllisesti päätän myös, että nyt alan kirjoittaa useammin Hillaa, mutta jostain syystä tällainen perheetön, ura-orientoitumaton nainen ei tahdo saada pidettyä blogiaan hengissä. Ihan käsittämätön juttu! Monet pienten lasten työssäkäyvät äidit kirjoittavat monta kertaa viikossa, tai ainakin useammin kuin minä.

Sitten on jooga. Minun elämäntilanteessani olevalla ihmisellä pitäisi olla mahdollisuus käydä joogasalilla kerran viikossa, mutta ei. Jatkuvasti huomaan, että taas meni kaksi viikkoa ilman ensimmäistäkään aurinkotervehdystä. Viittaan taas niiden pienten lasten äiteihin: monet sellaisetkin saavat elämänsä järjestettyä niin, että ehtivät joogata säännöllisesti.

Olen myös täysin patologinen tapaus, mitä tulee erilaisiin deadlineihin. Jos joskus aloitan jotain hyvissä ajoin, olen niin tyytyväinen ajoissa olemisestani, että teen hommia kaikessa rauhassa, ja sitten viimeisenä iltana istun itku kurkussa tietokoneen ääressä ja mietin, että ensi kerralla ihan oikeasti aloitan ajoissa. Ihme eukko. Kohta yhdeksän vuotta työelämässä eikä minkäänlaista ajankäytön hallintaa.

On myös ikuisuusjuttuja, jotka ovat olleet vireillä vähintään vähintään kymmenen vuotta: Haluaisin käydä Karjalassa ukin kotipitäjässä Kurkijoella. Haluaisin vaeltaa Pallas-tunturissa. Haluaisin asua kokonaisen vuoden Kautokeinossa. No, ehkä sitten ensi kesänä.

Tuota viimeistähän suunnittelin viime keväänä aivan vakavissani, julistin täälläkin pateettiseen sävyyn jotain sellaista, että ihmisen pitää kuunnella sydämensä ääntä, olla rohkea ja kulkea kohti unelmiaan. Näinhän se toki on, mutta minua on harmittanut hämmästyttävän vähän, etten sitten kuitenkaan lähtenyt sinne Kautokeinoon. Syynä oli se, että työsuhteeni vakinaistettiin, ja sydämeni ääni, joka oli johdattamassa minua tunturiylängölle, antoi periksi järjen äänelle. Ja sydämeni on ollut pääsääntöisesti tyytyväinen näillä entisillä sijoillaan.