Tunteita

Onko tunteisiin koskaan luottamista? Voiko niiden varaan rakentaa muutakin kuin kauniita haavekuvia, joissa huulet painautuvat huulia vasten, pehmeä käsi kulkee iholla kuin vene varhain aamuisella joella?

Tunteet ovat johdattaneet minut ostamaan hammasharjoja asuntoihin, joissa olen viettänyt vasta muutamia öitä. Ne ovat saaneet minut pakkamaan pienen mustan reppuni ja astumaan viikko toisensa jälkeen perjantai-iltapäivän Pendolinoon. Ne ovat riistäneet minut aamuyöllä lämpimästä sängystäni pyörän selkään, humaltuneen runoilijan syliin. Ne ovat saaneet minut itkemään rähmälläni Uuden ylioppilastalon ylimmän kerroksen aulan lattialla kesken kirjallisuudenopiskelijoiden bileiden ja juoksemaan sukkasillani hankeen ulvomaan uuden vuoden ensimmäisenä yönä Hailuodossa. Ne ovat kuristaneet kurkkuani katsoessani kuvaa lintumiehen vastasyntyneestä tyttärestä, jolla on samanlainen ylähuuli kuin lintumiehellä. Ne ovat pilanneet yhden Mari Boinen konsertin, jonka aikana olen vain sydän levottomana etsinyt sitä yhtä harmaata luhkaa ja ruskeita silmiä vellovasta yleisömerestä. Niiden vuoksi olen juonut pullollisen punaviiniä kuunnellen Cranberriesin Emptyä ja vuodattaen katkeria kyyneleitä päiväkirjani lehdille. Niiden vuoksi olen istunut Aurajoen rannalla vollottaen puhelimeen, että miksi minä aina onnistun rakastumaan vääriin miehiin?

Kokemukseni mukaan tunteisiin ei pääsääntöisesti ole liiemmin luottamista.

Ja jostakin ne aina uudelleen hiipivät mielen sopukoihin, ja jonakin iltana sitä vain huomaa, että mikäs tämä on, lämmin hahmo keskellä syäntäni.

Kotitunteita, osa 2

Harakanpesästä on tullut minun koti. Keittiön ikkunassa on äitin vanha oranssi verho, seinällä Marimekon jäännöspalakorista löytynyt Kaivo-kangas, kaapinovissa japanilainen eläinkalenteri, joululahja Mustikaltani.

Viikonloppuna elimme kämppisten kanssa harmonista perhe-elämää. Lauantaina autoilimme yhdessä isoille kirpputoreille keskustan ulkopuolelle ja saimme saaliiksi mm. peilin, taulun, tuolin, kolme turkoosinvihreää juomalasia, teelusikoita ja punaisen kylpyankan. Iltasella tilkitiiin kierrätysvillalla ikkunoita ja poltettiin talven ensimmäinen pesällinen puuhellassa. Laitoin Niksun kanssa kasvisruokaa. Lauantaina katsottiin Avara luonto, sunnuntaina Poirot-elokuva (voiko olla parempia perhe-ohjelmia?), kylki kyljessä lattiatyynyillä istuen (meidän telkkaria katsotaan jääkaappikylmällä porrastasanteella, johon ei todellakaan mahdu sohvaa).

Pakkanen kiristyi. Haaveilin siskonpedistä keittiössä, talon lämpimimmässä huoneessa.

Sunnuntai-iltana saunottiin. Höyry pakeni pukuhuoneen avonaisesta ovesta taivaalle kuin kiihkeä surviaisparvi, tähdet näkyivät pihalle, lumi narskui kumisaappaiden alla. Makasin lauteilla jälkilöylyistä nautiskellen, ihmettelin ja hellin sitä kaikkea mikä sisälläni liikkui.

Eikö koti ole juuri sellainen paikka, joka pidetään yhdessä lämpimänä ja jossa saa mahansa täyteen hyvää ruokaa?

Hopealanka

Eilen mieleeni muistui jostain Raija Siekkisen "Kesän viimeinen päivä" -novellin kohta:

Hitaasti oli kasvanut jokin tunne. Oli näkynyt koko elämä, virheineen ja erehdyksineen ja päätöksineen, sotkuisena, kokonaisena silti, ja yö yöltä asiat olivat asettuneet järjestykseen, jonka läpi kuulsi hauras, ohut linja, kuin hopealanka, paikoin lähes poikki hiertynyt.

Joskus ei ole mitään lankaa, jota seuraten voisi löytää ulos labyrintistä, ei ohjenuoraa, polkua, reittiä, joka piirtyisi mielen kartalle. Sitä hortoilee pimeässä metsässä kuin suunnistaja, jonka kompassineula on epäkunnossa, pohjoinen hukassa. Tekee mieli jäädä kuusen alle itkemään.

Ja sitten taas tulevat ne päivät, jolloin hopealanka, punainen lanka, elämän lanka hohtaa kirkkaana ja selkeänä, sydämen kompassineula näyttää suunnan erehtymättä, askeleet löytävät suunnan.

---
Palasin syvyydestä kaikujen polkujen myötä
valoon,
tavoitin tien.

(Aale Tynni)

Itteä kuukletin

Äkkillisessä narsisminpuuskassa kuukletin tänään itseni, ensimmäistä kertaa elämässäni jopa. Löytyi sitä sun tätä, mutta yhteen omaan juttuuni ihastuin jälkijättöisesti. Haastattelin Saila Susiluotoa silloin, kun Siivekkäät ja Hännäkkäät oli ilmestynyt, ja löysin haastattelusta ihania kohtia, kuten tämän:

"[Susiluodon runoissa] mies suojautuu kilven taakse, mutta nainen ei pelkää haavoittumista: Niin, sanoi nainen, lentelen, putoilen vähän väliä, paiskaudun maata vasten kädet auki, nousen, tiedäthän.

'Uskon siihen, että miehet menee naisia pohjattomammin rikki mennessään rikki. Kun yrittää kauheasti väistää kipua, yleensä aiheuttaa sitä itselleen enemmän. Alttiiksi asettuminen on aina riski, mutta yleensä se kannattaa', Susiluoto sanoo."

Ja haastattelun lopussa Susiluoto puhui Tuhannen ja yhden yön tarinoista, jossa hänen mukaansa "elämä ja rakkaus säilyvät kertomisen avulla".

Mutta, hän sanoo, elämässä jossa on paljon satua ja vähän totta, on kaikki mahdollista. Hän sulkee kirjan, peilit joenpohjissa sälähtävät rikki. Olipa kerran maailma, hän nauraa, eikä siitä tule loppua.

Paljon satua, vähän totta. Sillä lailla tästä kaikesta voi selvitä.

Keltanaama

Sinä olet tuossa kuvassa ihan keltainen, huomioi työkaverini. (Tarvitsin kolmen työkaverin tukea ja opastusta saadakseni kuvan tuohon missä sen kuuluu olla. Kuinka monta humanistia tarvitaan lisäämään blogiin valokuva...?)

Niin olenkin ihan keltainen, koska kello on viisi aamulla, on kesäkuun alku, ja olen pohjoisessa. Seison taksijonossa, vielä varsin onnellisessa laskuhumalassa, joka oli pian muuttuva horkkaiseksi kiroiluksi niiden perään, jotka ottivat yksin kokonaisen tilataksin ja jättivät meidät 200 jonottajaa tärisemään kylmästä jalkakäytävälle. Mutta hetken aikaa nousevan auringon valo osui meihin, sitä tulvi koko mukulakivisen kadun leveydeltä kasvoillemme, ja sen valon perässä vaellan taas kuuden kuukauden kuluttua kohti pohjoista.

Kuvan otti Sasu, kiitos! Kuvassa vieressäni oli myös Sanna, joka kiroili jonossa vielä julmetummin kuin minä, kiitos jonotusseurasta ja adrenaliinista!

Syvänmeren hautavajoamasta aallonharjalle

Opettaminen (ja elämä muutenkin) on viime päivinä ollut yhtä flow-tilaa. Virtuaaliset mahjong-palikat ovat huuhtoutuneet virran mukana joillekin kaukaisille rannoille. Työpöydälleni on jostain leijunut tuoreita, hyvin kirjoitettuja teoksia, joista voin ammentaa mielin määrin uutta tietoa opiskelijoille jaettavaksi. Saan pitkin päivää ja iltaisinkin ilmestyksenomaisia visioita siitä, mitä kaikkea kursseillani voisi tehdä ja minkä voisi tehdä edellisvuosia paremmin. Viime perjantaina hahmottelin tuosta noin vain toisen kurssini aikataulun koko keväälle, vaikka olen aina kokenut aikataulun tekemisen perusturvallisuutta järkyttävänä ja ahdistavana prosessina. Eilisellä luennolla puhuin niin innoissani, etten muista koska viimeksi. Ja harjoitusryhmässä opiskelijat keskustelivat niin iloisesti ja fiksusti, että olisin halunnut tunnin lopuksi halata niitä kaikkia.

Muistaakseni viime syksyn ensimmäisella opetusviikolla olin viimeksi näin täynnä rakkautta opettamista kohtaan.

Se on kyllä kumma, että sitten kun on huonompi kiiri, kaikki onnistumisen ja ilon elämykset pyyhkiytyvät pois, mitätöityvät täysin. Viime kuukausien ajan olen tuntenut olevani enemmän tai vähemmän paskan opettajan ja paskan työntekijän ruumiillistuma, joka lukaisee juuri ennen luentoa vanhat kalvot läpi ja käy pöpisemässä vanhat juttunsa innottomasti, haukotuksia vastaan hangoitellen.

On niitä kausia, ja sitten on taas näitä kausia. Eilen illalla yllätin itseni ajattelemasta, että olisinko sittenkään valmis luopumaan niistä kausista, koska silloin nämä eivät tuntuisi niin hengästyttävän ihanilta. Vähän sama juttu kuin krapulassa ja siitä elpymisessä: ilman pieniä kuolemia ei muista, kuinka hyvältä tuntuu, kun herää aamulla siihen, ettei tunnu pahalta.

Toisaalta olisi mahtavaa, jos aallonharjojen energiaa voisi jotenkin pullottaa ja säilöä ruokakomeroon pahan päivän varalle. Sieltä voisi sitten ottaa tujauksen niinä aamuina, kun sänky on syvä kuin hautavajoama ja alkava päivä painaa kuin sen yllä kuin kymmenen kilometriä valtameren vettä.

Hieman huolestuneena olen tarkkaillut sitä, että iloisuuteni purkautuu myös kasvaneena haluna kuluttaa ja hankkia materiaa. Tällä hetkellä minulla on yksi kantava kulutus-unelma: haluan kannettavan tietokoneen. Ehkä syvän rubiininpunaisen - onko sellaisia? (Siis värihän on tärkein ostopäätökseen vaikuttava tekijä, niin kuin autoissakin.) Ja laajakaistayhteyden haluan Harakanpesäämme, johon olen muuten totaalisen uudelleenrakastunut. Oi ihana puusaunamme, lattialankkumme, vetoiset nurkat, 40-luvun aaltoilevat ikkunalasit ja kauniisti kaiverretut puitteet, vanhat lonksottavat keittiönkaapit, talviuntaan nukkuva kuisti ja vintit katonharjojen suojissa. En halua muuttaa pois, mutta laajakaistan haluan.

Lunta ja asanoita

Lumimyräkkä! Paarustin pehmeässä lumessa työhuoneelle erittäin asianmukaisesti varustautuneena: jalassa upouudet tuulihousut (!!) ja goretex-talviulkoilukengät, korvilla läpät, käsissä kaksinkertaiset lapaset. Sisällä tuli niin kuuma, että piti riisua tuulihousut kokonaan pois. Nyt istun siis työkoneellani kalsareissa ja fleecessä ja juon välillä mehua suoraan purkista. Ihan kuin olisin juuri tullut takaisin mökkiin hiihtoretken jälkeen.

Minulla on ollut ehkä elämäni tervehenkisin viikonloppu, joka on sisältänyt seuraavia asioita:

astangajoogakurssi (pe-illasta su-iltapäivään)
liikuntavaateostoksia alennusmyynneistä (ne tuulihousut, jumppahousut ja kaksi jumppapaitaa)
kirpputoriostoksia (12 lusikkaa)
kävelyä pakkasilmassa (n. 1h)
luomukasvisruuan laittoa ja syömistä (sieni-tattari-muhennos, ohje teoksessa Härkäpapua sarvista)
oman huoneen, keittiön ja vessan sisustusta (sisustuselementit omista kaapeista ja laatikoista sekä kämppisten jäämistöistä)
Yogi-teen juontia (Bright mood!)
lämminhenkistä keittiösosiaalisuutta kämppisten ja ex-kämppisten kanssa
vanhojen cd-levyjen ja c-kasettien kuuntelua (mm. Björk, CMX, Suzanne Vega, Dave Lindholm)
venyttelyä oman huoneen vetoisella lattialla pellavamaton ja villapeiton päällä

Jopa lauantaikarkit oli tavallista tervehenkisempiä, eikä edes itse ostettuja: lakua kämppiksen muuttoa varten ostetusta pussista, joka syötiin yhteisestä sopimuksesta loppuun jo muuttoa edeltävänä iltana.

Joogakurssi oli aivan ihana. Lauantain tunnin loppurentoutuksessa minulla oli taivaallinen, itkettävän hyvä olo. Sellainen minulla on ollut vain pari kertaa aikaisemmin: elämäni ensimmäisen shiatsun jälkeen ja toisen kerran viimekeväisen shiatsu-hoidon jälkeen.

"Jos huomaat jonkin kivun, muista, että sinä et ole se kipu", opettaja sanoi. Se lause sai minut melkein itkemään, se oli kuin jokin synninpäästö tai sovitus. Enkä ajattele vain fyysistä kipua.

Tänä aamuna olinkin kyllä kipeämpi kuin koskaan aikaisemmin. Uskomatonta, kuinka kaikki lihakset voivat olla yhtä aikaa näin hellinä. Jalat ja kädet koko pituudeltaan, rintaranka edestä ja takaa, kyljet, lapaluiden liikuttajat, vatsa. Saa nähdä pääsenkö huomenna sängystä ylös.

Mutta olen kuitenkin jo valinnut, minkävärisen joogamaton haluan ostaa: auringonkeltaisen.

Kihelmöintiä

Eilen illalla pakkanen alkoi kiristyä. Kotipihalta näkyivät tähdet.

Aamulla pensasaita oli kuurassa, sammaleinen nurmikko oli kuurassa, pyöränpenkki oli kuurassa. Savinen maa kuusenjuuressa oli karahtanut jäiseksi, siihen olivat ikuistuneet edellispäivien pyöränjäljet ja kumisaapasaskeleet. Harakka kirskutteli tammenoksalla, sen kaveri kopisteli kynsillään pihasaunan kuuraista peltikattoa.

Tiet olivat aivan kuivat ja sulat, mutta ensimmäistä kertaa tuntui talvipyöräilyltä. Nenäontelo kauhistui kylmää sisäänhengitysilmaa, vedet kihahtivat silmiin. Sormenpäitä nipisteli, vaikka laitoin lapasten alle villahanskat. Kylmyys livahteli kaulaliinan ohi iholle.

Mäntyjen takaa paistoi aurinko, kelmeä talvitähti. Sula järvenselkä höyrysi korkealle maisemaan, höyry muuttui auringonvalossa nektariksi.

Asiat näkyivät kirkkaammin kuin viikkokausiin. Puiden latvustot, paloportaiden simpukkakierre talon päädyssä, koivujen väliin kasvanut pahka, joka oli kuin lähekkäisten runkojen yhteinen elin, istukka.

Sisään tultua iholla ja vaatteissa säilyi pitkään pakkasen tuoksu.

Mieli kihelmöi kuin lämpenevät sormenpäät tai puutunut raaja, johon veri sykähtelee takaisin. Ahnehdin pakkasilmaa kuin janoinen.

Yhteinen kattila

Join juuri lasillisen portviiniä kohta 81-vuotiaan mummini kanssa kylpylähotellin tanssiravintolan baarissa. 4 cl kauniista jalallisesta lasista, joka oli niin pieni että nenä oli juodessa koko ajan tiellä. Puhuttiin serkkujen ja siskojen häistä ja heiloista, mummin 85-vuotiaan poikakaverin tahdistimesta ja verenohennuslääkkeestä, sukuun naitujen vävyjen ja ex-vävyjen ominaisuuksista, ruuansulatuksesta ja mielialoista. Ravintolassa oli alkamassa naistentanssit, varttuneita rouvia vaappui paikalle korkokengissään ja heiluvissa helmoissaan, meitä mummin kanssa nauratti. Jotkut toiset kuntoutuksessa olevat veteraanit olivat kuulemma käyneet iltaisin tanssimassa, mummi ei enää ollut vaivautunut.

Kaupunkiin palattuani muistin mummilta joitakin vuosia sitten saamani kirjeen, jossa mummi kirjoitti korumaisella kaunokirjoituksellaan, kuinka toivoisi elävänsä ainakin niin pitkään, että saisi nähdä minut ja vanhemmat serkkuni morsiamina. Kauhukseni tajusin, että siitä kirjeestä on seitsemän vuotta aikaa, eikä edelleenkään ole mitään tietoa siitä, kuinka kauan mummi-parka saa vielä sinnitellä elävien kirjoissa.

Aiemmin päivällä kävin Stockmannin hääpalvelussa varaamassa lahjan serkun ja tämän sulhasen lahjalistalta. Aluslakanoita, Pentikin astiastoa, rautapata, lihaveitsi, puna- ja valkoviinilaseja, pursotinpussi... Tuollaisissa listoissa on jotain häkellyttävää: nämä asiat yhteisestä elämästämme vielä puuttuvat, mutta eivätpä puutu kauan! Tunnen pelonsekaista ihailua ihmisiä kohtaan, jotka osaavat valita, mitä kahviserviisiä ja viinilasisarjaa haluavat täydentää ja minkä värisiä aluslakanoita tarvitsevat. Ja mikä hämmästyttävämpää, osaavat valita itselleen kumppanin, jonka kanssa sitä lahjalistaa aletaan suunnitella.

Pakko myöntää: lahjalistat ovat kauhean käteviä. Valitsin kiltisti listalta Pentikin kahvipurkin (kannella), ja Visa-kortin numero ja voimassaoloaika näihin ruutuihin, kiitos. Ehkä olisi pitänyt repäistä ja ostaa vaikka pari vuohta Afrikkaan. Minusta se olisi hienompi lahja kuin kahvipurkki, mutta taitaa olla myöhäistä perua.

Tämän jälkijättöisen lahjalistakapinoinnin taustalta paljastuu tietysti kalvava epätietoisuus siitä, tulenko minä itse koskaan ostamaan ensimmäistäkään yhteistä kattilaa kenenkään kanssa. (Viime syksynä ostin kyllä kirpparilta teräskattilan kommuunimme yhteiskäyttöön, mutta sitä ei tosiaankaan lasketa.) Tähän asti en ole päässyt yhteiselämässä juuri sen pidemmälle, kuin että minulle on ostettu oma hammasharja miehen vessan hyllylle (ja se ostetaan usein heti suhteen alkumetreillä, epärealistisessa ihastumisen tilassa). Jossain vaiheessa minulla oli oma hammasharja kahden miehen asunnossa, mutta kummankaan kanssa en (enää) seurustellut. Niin ja iso osa irtaimistostani on edelleen eksäni kellarikomerossa, vaikka sillä on jo lapsi toisen naisen kanssa. Lähimmäs yhteistaloutta taisin päästä kymmenen vuotta sitten, kun sain ensimmäisen miesystäväni kanssa parkkisakon, joka maksettiin puoliksi.

Nimimerkki katkera vanhapiika -77!!!!

* * *

Pakko lisätä pehmentäväksi lopuksi: vaikkei sitä yhteistä kotia ja kattilaa vielä olekaan, jaan kuitenkin joka yö vuoteeni kahden ihanan kumppanin kanssa. Toinen makaa tyynyni vieressä, toinen jalkopäässä. Ensimmäinen on pieni plyysistä tehty susi, jolla on pitkä suukoteltava kuono, mustat nappisilmät ja oikea korva surumielisesti lurpallaan. Toinen taas on tädiltä joululahjaksi saatu täyskuminen kuumavesipullo, joka lämmittää uskollisesti jääkylmiä jalkojani iltaisin. Että ei ole iloton ja kylmä sinkunkaan sänky!

Uusi vuosi Ylä-Lapissa

Vuoden vaihtumiseen valmistautuminen alkoi perjantaina Tornion Alkossa. Vaikutti siltä, että koko Norrbottenin lääni oli tullut paikalle halvan suomalaisen viinan perässä. Eräskin nuori ruotsalainen nuorimies kompastui tungoksessa skumppakoriini niin että siltä meinasi lentää nuuska huulesta.

Kun uudenvuoden aatonaattona matkasin kohti Ylä-Lappia, olin jälleen kerran vaikuttunut siitä, kuinka paljon pimeyttä Suomeen mahtuu. Bussinikkunoiden ulkopuolella näkyi suuren osan ajasta pelkkää mustaa, ikään kuin olisimme ajaneet pimeässä nesteessä. Ihmeellisellä varmuudella jotkut matkustajista tiesivät, missä kohtaa pimeyttä heidän täytyy painaa nappia jäädäkseen pois kotipysäkillä. Jouluvalaistut taajamat putkahtivat pimeydestä täysin sattumanvaraisen tuntuisesti.

Vuosi vaihtui Inarin Ranta-Marissa, jonne hankkiuduimme hyvässä skumppanosteessa. Olin heti täydessä karaoke-valmiudessa, antaumuksella tulkitsemani Kaksoiselämää veti tanssilattian täyteen ja vähän myöhemmin annoin tulla sydämeni pohjasta: "Ja elämä on helppoo, silloin kun on joku, josta pitää kii..." Ystävätär esitti vaikuttavin ruumiinliikkein tehostettuna Kikan klassikon Tartu tiukasti hanuriin ja näppäile mua, minä komppasin kertosäkeessä. Tanssimaankin päästiin, partnereiden iät vaihtelivat yhdeksästätoista kuuteenkymmeneen.

Kun aamuyöstä purkauduimme Rantsusta Inarin raitille, tunsin oloni niin karnevalistiseksi, että varastin jäätelön ovensuussa olevasta pakastearkusta. "Joukossanne on kriminaali", julistin terassilla roikkuvalle seurueelle ja tarjoilin Magnumia kaikille haluaville. Tulin kuitenkin nopeasti synnintuntoon ja kävin sisällä tunnustamassa varkauteni.

Kun puoliltapäivin avasin silmäni, kymmenen sentin päästä kasvoistani oli kolmivuotiaan säteilevä maitohammashymy: "Aika herätä!" Ensin kaikki vaikutti hyvältä, mutta ennen pitkää kävi ilmi, että kohtalonani oli hirmuinen sappineste-krapula. Annoin ylen sellaisella voimalla, että seuraavana päivänä ihmettelin, olenko kenties tehnyt humalaspäissäni vatsalihasliikkeitä, kun lihakset oli niin hellinä. Ystävätär oli myös huonossa jamassa, saimme ohjeeksi maata mahdollisimman liikkumatta ja syödä hitaasti löysää kauravelliä, jota oli keitetty meidän elvyttämiseksemme. En voinut syödä lusikallistakaan, en voinut oikeastaan edes puhua. Olin jo unohtanut, että ihmisellä voi olla niin paha olo, ettei voi suutaan avata.

Kaikesta kauheudesta huolimatta Inarin taivas oli kirkas, kaamosaurinko luovutti sille taivaanrannantakaisen valonsa ja sai harvat pilvenhahtuvat punertumaan, ja Inarijärven ylle nousi melkein täysi kuu. Ajoimme kirkonkylältä Konesjärvelle, minä istuin takapenkillä turvakaukalon ja lastenistuimen välissä ja ajattelin, etten anna ikinä itselleni anteeksi jos vuoden 2007 ensimmäisenä päivänä oksennan autossa Kappahlin muovipussiin melkein kolmevuotiaan ja melkein neljäkuukautisen lapsen välissä. En oksentanut. Alkuillasta koin krapula-ylösnousemuksen, söin jumalaista Konesjärven rautua ja ranskalaisia ja olin melkein sitä mieltä, että kannatti olla krapulassa, koska siitä virkoaminen on niin ihanaa.

Ja ilta sen kun parani, aamuisen kauravellin keittäjä totisesti osaa jälkihuollon: tarjolla oli sipsejä, Mummon lihapullia ja Tutti frutti -karkkeja sekä Twin peaksin aloitusjakso. Olin valmis uuteen alkuun.