Kipeänä

Lauantai-iltana nousi kuume, tai lämpö. Jäin Tornioon koko sunnuntaiksi viltin alle makaamaan ja olin eilisen poissa töistä. Nyt olen istunut työhuoneella kolmisen tuntia, mikä saa riittää tältä päivältä, vetäydyn kotiin viltin alle tenttikirjojen ja -kuorien kanssa.

Parantumisen jumalattaret lähettäköön minulle toivuttavia voimia - ylihuomenna pitäisi muuttaa, perjantaina olisi luvassa naisten juhlat ja lauantai-iltana tulee kylään ystävä, joka matkaa pian maapallon toiselle puolelle. Haluaisin olla näissä kaikissa asioissa läsnä hyvissä sielun ja ruumiin voimissa.

Tornio revisited

Olen Torniossa pitkää viikonloppua viettämässä. Perä-Pohjolassa jatkuu epätodellinen helle, vaikka syyskuu on alle viikon päästä. Perjantaina kyykistelin vattupensaassa kotipellon laidalla, aamupäivän aurinko paistoi rapisevien lehtien lomasta, suurin osa marjoista oli kuivunut oksiin, ne jäljellä olevat maistuivat enemmän vadelmalta kuin mitkään vadelmat tänä kesänä. Raumojoki on melkein kuivunut uimaansa, kiviä myöten olisi päässyt vastarannalle melkein kuivin jaloin.

Melkein epätodelliselta tuntuu myös se, että koko perheeni, äiti, isä ja molemmat siskot ovat yhtä aikaa samassa kaupungissa. Minun perheeni, jolle ärsyynnyn ja ärähtelen suoremmin ja nopeammin kuin keillekään muille, moitin ja komennan ja paasaan miten asiat pitäisi oikeasti tehdä. Minun äitini ja isäni ja siskoni, joiden tekemisissä ja sanomisissa ja olemisen tavassa on olevinaan niin paljon arvosteltavaa ja korjattavaa.

Minun perheeni, jota rakastan solutasolla, lihalla ja verellä, jonka puolesta olisin valmis vaikka väkivallantekoihin. Minun perheeni, jonka naisten kanssa aletaan itkeä aamiaispöydässä, kaikki yhteen ääneen, koska rakkaus ei koskaan häviä.

Levottomia

Luulin, että syksy ja vakaa arki alkoi jo, mutta eikös mitä: liehun pitkin Suomea kuin mikäkin. Eilisen olin Helsingissä poetiikkakonferenssissa, huomenna lähden pitkäksi viikonlopuksi Tornioon, ensi viikolla pitäisi muuttaa ja perjantaiksi matkailla taas Helsinkiin. Juuri nyt on vähän väsynyt olo, kun unet on jääneet liian lyhyiksi ja mielessä liikkuu levottomia ajatuksia. Myös ihania, vatsaa viiltävän levottomia ajatuksia.

Määrään itselleni lääkkeeksi rauhallisen illan, joka pitää sisällään muutaman kilometrin pyöräilyn, muikeat löylyt ja järvessä uintia. Sellaisen kuurin jälkeen ihminen ei yksinkertaisesti voi olla levoton.

Keskiviivalta rahkasammaleelle

Lupiini lainaa uusimmassa postauksessaan ratkiriemukasta Sukupuolielämämme-teosta, käykää kaikki nauramassa sille! Minä puolestaan jatkan melankolis-pateettisella sitaattilinjalla, ja lainaan tekstiä, joka sai minut itkemään lauantai-aamuna. Kyseessä on vuoden 2006 Pikku-Finlandia voittajan, Sarianna Kankkusen kirjallisuusessee "Ei tästä muuria tullut", jossa kirjoittaja käsittelee Tomi Kontion kokoelmaa Vaaksan päässä taivaasta. Kontio on sattuneista syistä minulle yksi läheisimpiä suomalaisia lyyrikoita, ja Sarianna kirjoittaa Kontion runoista todella hienosti, paljon hienommin kuin minä gradussani konsanaan. Minulle tuli esseetä lukiessa sellainen olo, että juuri noin kirjallisuudesta täytyisi aina kirjoittaa, kokemuksellisen kautta.

"Mikä on sinun mielestäsi /kaiken lyriikan takana oleva periaate?" /Rakkaus, vastasin, mutta en ääneen", Sarianna lainaa Kontiota, ja kirjoittaa esseensä lopussa: "Tärkein ei ole yksi ihminen, sinä tai minä, vaan se, mitä on ja on ollut meidän välillämme. Ehkä ihminen oli väärä, ehkä tilanne ei toiminut, [--] mutta tunne on aina oikea ja oikeassa." Tuon luettuani minun täytyi mennä takaisin petaamattomaan sänkyyn itkemään vähän, niin syvästi tunnen samoin: tunne on aina oikea ja oikeassa. Vaikka kaikki miehet, joita kohtaan olen jotain tuntenut, ovat saaneet minut lopuksi itkemään, en ole koskaan hetkeäkään epäillyt, että tunteeni olisi ollut väärä. Voi Sarianna, kuinka ihanasti sinä kirjoitatkaan! Koko esseen voi muuten lukea Virkkeen numerosta 2/2006.

Minulla oli hyvin tapahtumarikas lauantai: aamupäivän itkujen jälkeen olin mielenosoituksessa, metsäretkellä ja iltakylässä ystävien luona. Tänään onkin sitten täytynyt sulatella koko päivä eilisiä tapahtumia ihan itsekseen. Voi miten onkin ollut hieno viikonloppu, yhdessä ja yksin.

Eilinen mielenosoitus yksityisautoilua vastaan ja autottoman keskustan puolesta oli helteinen ja hilpeähkö tapahtuma - taisi olla toinen kerta elämässäni, kun astuin mukaan marssiviin joukkoihin, ja olin innoissani kuin lapsi. Tuumailin, että jos joku karismaattinen aktivisti olisi ollut mobilisoimassa minua joskus herkässä iässä, minusta olisi hyvinkin voinut sukeutua kiihkeä kettutyttö tai ikihonkiin kahliutuja. Ai että oli hienoa marssia keskellä katua punaisia valoja päin, kun kiltti pyöräpoliisi-setä pysäytti tuhmat yksityisautoilijat, niin että me mielenilmaisijat pääsimme turvallisesti yli risteyksistä. Olin minä todistajana myös yhdessä adrenaliinia nostattavassa tilanteessa, jossa agressiivinen autoilija työnsi julmasti iloiset hippilapset tieltään ja kaahasi ihmismuurista piittaamatta vallatulle kadulle. Joukkomme perääntyivät hiljaisemmalle kadulle, jolla street partyt eivät pahemmin tainneet keskustaliikennettä häiritä. Oli silti reteää maata selällään keskiviivalla ja paistatella päivää. Tein myös valistustyötä kansan parissa, kun kävimme hakemassa pizzaa: houkuttelin vallatulle kadulle muutamaa rallimiestä, jotka suhtautuivat ehdotukseeni positiivisen uteliaasti, mutta jäivät silti pöytäänsä, kun poistuimme paikalta kasvispizzoinemme.

Kun partyt joskus iltapäivällä alkoivat toden teolla käynnistyä, siirryimme asfaltilta vanhaan metsään, jonne ajoimme milläpä muullakaan kuin ystäviltä lainatulla yksityisautolla. Pikkuisen minua huvitti jo siinä marssin aikana, että olen minä paraskin autoilun vastustaja, kun laskin heinäkuussa ajaneeni liki 2500 kilometriä maantieajoa. Puolustukseksi on kyllä sanottava se, että joukkoliikenneyhteydet välillä Tornio-Kautokeino-Olmmaivaggi-Kilpisjärvi-Tornio ovat kehnonlaiset. Itse en ajanut yhdenkään metsäneläimen päälle, mutta vatsassa muljahti ikävästi jokaisen raadon kohdalla. Luulen, että jos joskus tapan autolla jonkin mehiläistä isomman olennon, en vähään aikaan suostu istumaan kuskinpaikalle. Yhtenä kesänä ajoin mökkitiellä päästäisen tai hiiren yli, ja meinasin oikeasti alkaa itkeä, kun iskä kiusasi minua illalla kertomalla, että nyt hiirenpoikaset vikisee kylmissään odottaen emoa, joka ei koskaan enää tule takaisin.

Metsä oli hyvää vastapainoa kuumalle kadunvaltaukselle. Rahkasammal upotti, valo tuli metsään viistosti runkojen välistä, hämähäkinseitit kimmelsivät. Kanttarelleista ei tietenkään näkynyt vilaustakaan, mutta yhdestä painanteesta söimme suumme sinisiksi mustikasta. "Maistuu niin hyvältä, että itkettää", totesi Sanna. Metsän hienoin kohta oli pieni suonlampare, johon viettävässä rinteessä tuli ensin vastaan ketunleipää, sitten muutamia yksittäisiä saniaisia, ja sitten saniaisten ja kortteen tiheä heleänvihreä kasvusto. Suon liepeiltä ei löytynyt sieniä, mitä nyt yksi ylimennyt vaalea orakas, toivoa antava sekin. Sen sijaan saimme suontuoksuista aromaterapiaa - mistä se jumalainen tuoksu oikein nousee, kun en nähnyt yhtään suopursuakaan?

Paluumatkalla pysähtelimme vattupuskissa, saimme saaliksi isoja mutta pölyisiä vattuja hiekkatien laidasta, puhtaita mutta pieniä vattuja varjoisasta tiheiköstä ja meheviä mutta melkein ylikypsiä vattuja hakkuualueen reunalta. Viimeksimainitut vein tuliaisiksi kylään, jonne tulin kaksi ja puoli tuntia myöhässä. Vatut vei ajantajun ja arviointikyvyn. Kenties sain myös raitisilmamyrkytyksen, sillä illan isännän mielestä vaikutin siltä kuin olisin ollut pilvessä. Pöllyssä tai ei, viiltävän tarkat yhteiskunnalliset analyysit aikuisuuden katoamisesta, nykynuorison rappiotilasta sekä yliopistolaitoksen epäkohdista jatkuivat keittiönpöydän ääressä yli puolenyön.

Tänään olin lähiretkellä Haukanniemessä. Siitä on tullut vähän sellainen oma paikka, jossa olen käynyt kuljeskelemassa eri vuodenaikoina - sellaisia syntyy, kun asuu jossain vähän pitempään. Haukanniemessä kasvaa ihmeellistä peikkometsää, tiheää kuusikkoa, jonka alaoksisto on valon puutteessa kuollut, eikä neulasten peittämällä metsänpohjallakaan kasva muuta kuin satunnaisia ketunleipäsaarekkeita, ja syksymmällä outoja, syötäväksi kelpaamattomia sieniä. Kuumanakin päivänä, niin kuin tänään, metsän siimeksessä on monta astetta viileämpää kuin auringonpaisteessa.

Niemenkärjessä on iso kivi, elokuun uimakivi. Koska olen aina ollut kesät poissa täältä, olen käynyt niemessä uimassa vain loppukesästä, elokuun lämmössä, joka kallistuu jo syksyyn päin. Nyt vesi on niin matalalla, että jouduin kahlailemaan pitkästi, ennen kuin pääsin uimasyvyyteen. Pehmeässä savipohjassa oli katkenneita oksia, ahvenvitaa, pakoon vilahtavia pikkuahvenia, näkinkenkiä, yksi kaljatölkkikin. Uin niemenkärjen ympäri, ja muistin, että kevättalvella hiihtelin latua, joka meni kutakuinkin uimareittini kohdalta. Mikä matka onkaan sameanvihreästä, pehmeästä vedestä järven peittävään jääkanteen ja helmikuun häkellyttävään pakkaskirkkauteen.

Kotona soitin kovalla CMX:n Elokuun kruunua. Elokuu on kyllä kesän kruunu, marjojen painosta taipuvien oksien ja peltojen ylle lentävien hahtuvalaivueiden kuukausi. Loimuavien pihlajanmarjaterttujen ja pulleiden ruusunmarjojen kuu.

Eilen illalla, kun tulin kotiin, näin kaupungin valojen yllä revontulet, oudosti hulmahtelevat sähköpilvet. Silloin kyllä epäilin itsekin olevani pilvessä.

Hitaudesta ja muistista

Nyt tulee Kristeva-sitaatti, jota en eilen jaksanut etsiä - toisen käden lainaus tosin, mutta annettakoon se nyt tässä epäakateemisessa viitekehyksessä anteeksi. Näin siis lainaa Laura Leraillez Kristevan Mustaa aurinkoa:

"[Kristeva] kutsuu melankoliseksi tai depressiiviseksi puhetta (tekstiä), joka ei pohjimmiltaan usko sanojen kantavuuteen vaan käpertyy todellisen objektin (sisäisen äidin) ympärille. Silloin kieli muuttuu keinotekoiseksi, vieraantuneeksi ja monotoniseksi. Sanat menettävät yhteyden ulkoisen maailman objekteihin ja viittaavat vain sisäänpäin."

Minulle tunnistettavia avainsanoja tuossa ovat käpertyminen, vieraantuminen, sisäänpäin viittaaminen. Tuttua, tuttua.

Ensimmäinen työviikko on ollut mukava. Olen päässyt jotenkin vaivattomasti käsiksi hommiin, kun heti ensimmäisenä päivänä oli tartuttava tenttipinoon, joka oli odotellut pöydälläni heinäkuun puolestavälistä lähtien. On ihanaa tuntea kolmen vuoden työkokemuksen tuoma varmuus: mäjäyttelen arvosanoja kuoriin pahemmitta pähkäilyittä, ja tenttikysymysten keksiminenkin käy sutjakkaasti. Työn sujuminen on kyllä kiinni myös vireestä: jos sylttää, niin sitten sylttää, vaikka kokemusta olisikin kertynyt. Alkuvuodesta tuli eräänkin kerran tuijoteltua ihan tuttuja papereita täysin kykenemättömänä minkäänlaisiin ratkaisuihin tai toimenpiteisiin. Sen mukavammalta tuntuu, kun nyt sujuu.

Veloena ja Lupiini ovat viime päivinä kirjoittaneet työelämään astumisen haasteellisuudesta. Minua edelleenkin vähän hävettää se, kuinka naurettavan helposti oma työllistymiseni tapahtui. On sellainen onnen kantamoinen -olo, ikään kuin en olisi kärsinyt ja kärvistellyt tarpeeksi ansaitakseni tämän työpaikkani. Kyllä minä nykyään jo koen olevani ihan nainen paikallani, mutta se, kuinka vaivatta tälle paikalle tupsahdin, on jotenkin noloa, kun niin monet säteilevät, ultra-älykkäät ja -lahjakkaat, akateemisen loppututkinnon suorittaneet ihmiset saavat pohtia, että olisiko karaoke-emännän vaiko kenties postinkantajan sijaisen työ se koulutusta paremmin vastaava vaihtoehto.

Sellaista asiaa olen miettinyt viime aikoina, että minä olen ollut hidas kasvamaan siksi, mikä olen. Ehkä kaikki ihmiset ovat hitaita olentoja, niin se varmasti on. Tarkoitan sillä hitaudella esimerkiksi sitä, että minulta on kestänyt vuosikausia kasvaa omien, monesti hieman sattumanvaraisten valintojeni mittaiseksi. Esimerkiksi kirjallisuutta päädyin lukemaan lähinnä poissulkemisen kautta: se nyt ei ainakaan voi olla ihan väärä ala minunkaltaiselleni ihmiselle. Eikä se sitä ole ollutkaan, mutta oikeastaan vasta ehkä vuoden ajan olen ajoittain uskaltanut ajatella, että olen omalla alallani. Tai siis minusta on hetkittäin tuntunut siltä, että kyllä, minä olen kirjallisuusihminen, ja työskentelen sellaisten asioiden kanssa, jotka tuntuvat minusta tärkeiltä.

Tuossa on oikeastaan ajatuksen ydin: minulta on kestänyt hirveän monta vuotta, ainakin kymmenen, tajuta se, mikä minusta on tärkeää, ja sitten myös tehdä sellaisia asioita, jotka tuntuvat tärkeiltä ja oikeilta. Juttelin joku päivä sitten Kesätytön kanssa, joka totesi ajatelleensa Hillaa lukiessaan, että tuo ihminen elää itsensä näköistä elämää. Olin hirveän otettu tuosta lausunnosta, ja huomasin, että Kesätyttö on ihan oikeassa. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että olen sisällä omassa elämässäni. Kokemuksesta tiedän, että putoan hyvin herkästi elämäni laitojen yli, siihen merkitystyhjiöön, josta eilen kirjoitin. Mutta toisaalta tiedän, että kun saan taas kammettua itseni oman elämäni keskiöön, viihdyn siellä vuosi vuodelta paremmin.

Oman itseni lisäksi olen viime päivinä ajatellut erästä toista, jota minulla on ikävä. En ole pitkiin aikoihin tuntenut ikävää tällä lailla, fyysisesti. On hassua, miten ihmisen muisti toimii: kasvot häviävät mielestä muutamassa päivässä, mutta iho muistaa, niin kuin Sirkesalo-vainaa laulaa, rauha vaan hänenkin muistolleen. Toisen ihmisen tuntu säilyy paljon pidempään kuin muistikuva siitä, miltä toinen näyttää. Toisaalta tiedän ja toivonkin ikävän laimenevan ajan kanssa, mutta toisaalta haluan ehdoin tahdoin pitää sitä elossa, ruokkia sitä muistoilla kuin hehkuvaa hiillosta, vaikka tiedänkin sen olevan vain lainalämpöä, hiipuvia haaveita.

Nyt lähden saunan lämpöön. Se on ainakin todellista, vaikka tuleekin sähkökiukaasta.

Merkityksellistä

Ajattelin tässä yhtenä iltana ajatuksen, joka minun on pitänyt kirjoittaa tänne blogiin, mutta en ole muilta kirjoituksiltani ehtinyt. Ajatukseni oli oivallus siitä, että hyvän mielen ja masennuksen vaihtelussa on hyvin pitkälle kysymys merkityksellisyyden kokemuksen vaihtelusta. Masennus on merkityksistä tyhjentymistä. Luulen, että ajatus ei ole ihan itse keksimäni, yhdeksi sen alkulähteeksi epäilen Julia Kristevaa, jonka Mustan auringon ensimmäistä lukua olen lukenut hurmioituneena siitä, kuinka joku osaakaan merkityksellistää masennuksen kokemusta. En nyt jaksa hakea Kristevan kirjaa tähän lainauksia varten, koska on taas jo ilta ja minä edelleen täällä työhuoneella ja hyvän lainauksen etsimiseen menisi taas vaikka kuinka kauan, joten viittaan vain epämääräisesti ja muistinvaraisesti. Muistaakseni Kristeva siis puhuu siitä, että masennukseen liittyy tietty mykistyminen, kokemus siitä, että merkitykset katoavat. Se on mahtava tunne, kun joku teoreettisesti orientoitunut ajattelija kirjoittaakin yhtäkkiä jostain, jonka tunnistaa omasta itsestään, kokemuksen tasolla. Hyvä Kristeva!

Nyt olen elänyt monta kuukautta syvän merkityksellisyyden kautta, eikä aurinko ole ollut musta, vaan valkohehkuinen, kiinteä tähti pohjoisen yötaivaalla, tai ihmeellinen oranssi kiekko, joka painuu muutamiksi yön tunneiksi vastarannan taa. Paikat ovat merkityksellisiä, suorastaan tihkuvat merkitystä ja menneiden kokemusten painoa, ihmiset ovat oikeita ja merkityksellisiä, laulujen sanat, kirjat, runojen säkeet ovat merkitystä täynnä.

Myös Hillasta on tullut tärkeä merkityksen paikka. Olen täällä monesti silloinkin, kun en istu koneen ääressä. Seison maisemassa, tunnen järviveden viileyden suloisempana kuin koko kesänä, makaan sängylläni enkä voi ottaa kirjaa käteeni, koska niin monta omaa ajatusta täytyy vielä ajatella, ja samalla jo kirjoitan sitä kaikkea tänne, muotoilen lauseita mielessäni. Tunne on tuttu niiltä teinivuosilta, kun kirjoitin kiihkeimmin päiväkirjaa, eivätkä kokemukset olleet edes puolivalmiita ennen kuin ne oli saanut purettua paperille. Nyt painopiste on vähän toinen: kokemukset itsessään kirkastuvat, kun tiedän, että pian saan myös kirjoittaa niistä tänne. Ja totta kai ajatus siitä, että joku muukin tulee täällä sanojeni äärelle, viettelee minua kirjoittamaan. Hilla on lahjoittanut minulle kirjoittamisen riemun, joka on uinunut aika monta vuotta.

Sain tänään sähköpostilla lisää kuvia Bastön leiriltä. En millään meinannut saada riuhtaistua itseäni takaisin työhön niiden ääreltä. Siellä leirillä sai olla laumaeläimenä, mikä on jotain ihan muuta kuin tämä perusarki, josta suuren osan viettää yksin päätteensä ääressä nököttäen. Kuvissa näkyy ihmislauma rantakallioilla, ihmislauma runkoja raahaamassa, ihmislauma teltassa kännäilemässä, ihmislauma Kastelholman linnassa retkellä, ihmislauma haassa ihailemassa kirjavaa lammaslaumaa. Muistan, kuinka ihmeelliseltä tuntui, kun muutaman kerran leirin aikana olin yksin siinä saaressa, jossa poltimme katajarovioita. Yksinolon tunsi ihan eri tavalla kuin yleensä. Tuntui siltä, kuin saari olisi avannut sielunsa, kun kulki hiljaa sen puiden alla, askeleet upposivat pehmeästi ruohoon, rovionpohjat savusivat hiljaa, auringonpaahtamat männyt tuoksuivat, saarnet siivilöivät hellettä.

Täytyy muuten tehdä lisäys reilun viikon takaiseen Bastö-listaani:

8. Naisten niemi, jonka silokallioilla nautittiin elämästä täysin rinnoin. Alastomuus kukoisti, ja ronskit jutut. Kalliolta pääsi luonnonkiviportaita pitkin helposti uimaan, auringossa lämmenneellä kivellä oli suloista kuivatella. Rehevästi versovat keskustelut käytiin monimurteisesti; tampereen kielellä oli aika vahva asema. Yhtenä iltana muistelin niemessä jooga-liikkeitä muutaman harrastuneen tukemana. Voi sitten talvi-iltana jossain jumppasalin lattialla muistella, miltä tuntui soturiasento bikinit päällä, loivasti viettävällä kalliolla seisten, katse vastarannan metsänrajassa, ympärillä ihanat naiset rannalla.

Siivekkäitä

Eilisen kirjameemin innoittamana jatkan vielä samasta teemasta. Listan ulkopuolelta haluaisin nimittäin mainita vielä yhden kirjan, Saila Susiluodon Siivekkäät ja Hännäkkäät, joka on ehdoton lempikirjani 2000-luvulla julkaistuista kokoelmista, kenties kaikista suomalaisista tai koko maailman runokokoelmista, joita en tietysti ihan läpikotaisin tunne. Joka tapauksessa, olen viime päivinä lähettänyt viestejä, sähköisiä ja paperisia, joissa siteeraan Susiluotoa, ja tuota kokoelmaa selaillessa olen taas kerran huomannut, kuinka ihania sanoja siinä onkaan.

"Elämä on yritys hallita monimutkaiseksi käynyttä magiaa, he huusivat, työnsivät häntä lempeästi. Lue loitsusi. Ole alasti. Pidä haavasi. Jos luulit tekeväsi näyistä totta, ne tekivät totta sinusta."

"Hän nukkui kolmessa vuoteessa karhujen talossa, jonne ei sittemmin enää palannut, sillä talot, huoneet, vuoteet kuten ihmiset ovat muistoissa suurempia, niin sanoi häntä ja näin: lähde talosta kuin vieras joka olet. Samaa unta ei katsota kahdesti, ei samaa elämää toiste enää. Samaa unta ei katsota kahdesti, samaa lausetta ei enää toiste."

"Niin, sanoi nainen, lentelen, putoilen vähän väliä, paiskaudun maata vasten kädet auki, nousen, tiedäthän."

Varsinkin tuohon viimeisen sitaatin naiseen samastun vahvasti - olen samastunut itse asiassa jo ennen kuin luin nuo säkeet, sillä kirjoitin vuosia sitten itse runon, jossa puhutaan lentämisestä, putoamisesta, uudelleen kasvatetuista sulista, varmuudesta: "tulen aina lentämään".

Minä olen varomaton lentäjä, avaan käteni ja sydämeni auliisti, lentelen ties millä taivailla. Ja toisaalta varon visusti sitä, että jäisin jonkun toisen varaan leijumaan, mieluummin paiskaudun maahan, pudistelen vaatteeni ja puhallan itse kämmenten naarmuihin.

Kirja-aatoksia

Sain Veloenalta haasteen tähän meemiin jo viikko sitten, ja tässä sitä mennään:

1. One book that changed your life - Kirja joka muutti elämäsi?
Hih, tämähän onkin helppo aloitus! Jonnekin nuoruusvuosiin kai täytyy mielessään palata, silloinhan ne kirjat tärähteli tajuntaan ihan eri malliin kuin nykyään. Mutta olisiko joku suorastaan muuttanut elämäni? En oikein usko. Vastaan, että yksikään kirja ei ole muuttanut elämääni, kun taas kirjoja, jotka ovat säväyttäneet niin, että elämä on ainakin hetken aikaa tuntunut toisenlaiselta, on niin paljon, ettei niitä käy luetteleminen.

2. One book you’ve read more than once – Kirja jonka olet lukenut useammin kuin kerran?
Astrid Lindgrenin Veljeni leijonamieli. Ensin kuulin sen äidin lukemana, sittemmin olen lukenut sen monta kertaa itse. Viimeksi taisin lukea sen yliopiston ruotsin kurssin aikana, ja myös ruotsiksi luettuna loppu sai minut kyyneliin.

3. One book you’d want on a desert island – Kirja jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Tätä pohdittiin keväällä Dodon lukupiirin ensitapaamisessa, ja minulle tuli ensimmäisenä mieleen sama kirja kuin muutamalle muullekin: Pyhä Raamattu. Tavallaan tuo tuntuu lattealta valinnalta, mutta valitsen sen silti. Raamatussa olisi paljon sellaista, mitä voisi inhota ja paljon sellaista, mitä voisi rakastaa, ja varmasti molemmille tunteille olisi käyttöä saaren autiudessa. Ehdottomasti pitäisi saada se suomennos, jolla on oppinut kuulemaan jouluevankeliumin, tutuissa lauseissa on valtavasti lohtua ja turvaa.

4. One book that made you giddy – Kirja joka teki sinut hilpeäksi, kevytmieliseksi, huikentelevaiseksi.
Erica Jongin Lennä, uneksi, jonka luin 15-vuotiaana. En ollut edes pitänyt poikaa kädestä, mutta tulinpahan oppineeksi sellaisenkin käsitteen kuin "napiton pano" (ilmaisu viittaa muistaakseni pidäkkeettömään, eläimelliseen seksiin). Luin viime keväänä kirjan ensimmäiset sivut tädin luona, ja teksti tuntui minusta ihan kököltä. Silloin 15-vuotiaana tuli kuitenkin tosi huikentelevainen olo. :)

5. One book that wracked you with sobs - Kirja joka sai sinut sortumaan nyyhkytyksiin?
Viime vuosien ehdottomasti parhaimmat kirjaitkut olen itkenyt Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -trilogian äärellä. Luin ja itkin Koskelan perhettä mökillä, IC-junassa ja silloisen heilan parvella, ja ihan valehtelematta nyyhkytin ääneen. Äiti tuumasi yhtenä aamuna punaisia silmiäni katsoessaan että "jaa-a, meidän tytöstä taisi tulla sosialisti yhdessä yössä".

Tässä kohdassa haluan kyllä mainita kaksi kirjaa, sillä minulla on sydäntäsärkevä muisto siitä, kun noin 10-vuotiaana luen Pikku naisia (tai se taisi olla sen jatko-osa), ja meinaan kuolla itkuun, kun Beth kuolee. Tiesin, että niin käy, ja vaati valtavaa henkistä ponnistusta, että kykenin ylipäätään lukemaan sen kohdan.

6. One book that you wish had been written - Kirja jonka toivoisit kirjoitetuksi?
Suunnittelin joskus lukiolaisena, että kirjoittaisin omaelämäkerrallisen teoksen nimeltään Lentoonlähtö. Toivoisin, että olisin silloin kirjoittanut sen ja saisin nyt kymmenen vuoden jälkeen lukea silloisen välitilinpäätöksen elämästäni.

7. One book you wish had never been written – Kirja jota et toivoisi kirjoitetun?
Tämä on kyllä kaikkein vaikein. Silloin kun luin Hannu Mäkelän Mestaria Helsingin pääsykokeisiin, taisin kyllä toivoa, että koko kirjaa ei olisi olemassa, mutta en minä kyllä sitäkään haluaisi tuomita olemattomuuteen. En osaa vastata.

8. One book you’re currently reading – Kirja jota parhaillaan luet?
Yksi keskeneräisistä kirjoista on Virginia Woolfin Oma huone. Se on itse asiassa ollut kesken noin kolme vuotta, siitä asti, kun sain sen ystävältäni valmistujaislahjaksi. Olen aina silloin tällöin palannut siihen, ja aina ajatellut, että onpas se hyvä ja satiirinen ja moderni, mutta jostain syystä kirja on aina jäänyt kesken. Tänä iltana aion aloittaa Marianne Backlénin Karman, josta kuulin kiinnostavan esitelmän viime viikon konferenssissa.

9. One book you’ve been meaning to read - Kirja jonka aiot lukea?
Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän on ollut luettavien listalla suunnilleen ilmestymisestään lähtien. Tänä kesänä sain Tornion kirjastosta käsiini Itkosen esikoisen Myöhempien aikojen pyhiä, joka oli kesän paras lukuelämys, ihan huippu kirja, ja vahvisti aiettani lukea myös tuo toinen.

10. Now tag five bloggers – Haasta viisi bloggaajaa
Haastan kirjaihmisiä: Kesä, Päiviä, Sattumia ja kuulumia, KunKirjoitan sekä Pönttöman Kuusiksesta.

Nyt lähden asuntoon, joka on kotini vielä joitakin viikkoja. Siellä on ihana sotku, viime aikojen elämykset pitkin pöytiä ja tuoleja ja lattioita. Pesun tarpeessa oleva kesämakuupussi, tanssin kolhimat punaiset korkokengät, tyllialushame, konferenssisalkku, savunhajuisia vaatteita, pyykkipussi, jota hädin tuskin uskallan avata, avaamaton punkkupullo, jota en jaksanut juoda hääiltana, ryppyisiä kesähepeneitä, joissa vaelsin helteisessä Turussa, kummipojalle ostettu, monta viikkoa myöhässä oleva synttärilahja. En melkein raaskisi siivota ja pyykätä, kun kaikkeen sotkuun liittyy niin mukavia muistoja.

Uuteen kotiin

Minä olen saanut uuden kodin kommuunista!

Kävin siellä eilen illalla, ja jo eteisessä minusta tuntui, että tänne minä haluan, ehkä kuulunkin. Tapasin kaksi ihanaa naista, joilla on sama nimi, ja joille on tärkeää se, kenen kanssa he kotinsa jakavat. Olen niin onnellinen, että he valitsivat minut! Elokuun iltaan hämärtyvässä keittiössä puhuimme muun muassa siitä, kuinka mukavaa on olla omassa huoneessaan omissa oloissaan, mutta kuulla, että kaikki muutkin ovat kotona, tuntea toisten ihmisten läsnäolo saman katon alla. Kun sitten myöhemmin illalla sain soiton, jolla minut toivotettiin tervetulleeksi kommuuniin, ja pyöräilin naapuriin kertomaan ilouutisen ihmisjoukolle, joka istui iltaa nuotion äärellä hääviikonlopusta toipuen, ajattelin, että ei minulla asiat ihan onnettomasti ole, vaikkei rinnallani olekaan vielä miestä eikä lasta lantioilla keikkumassa, on kuitenkin kaikki nämä ihmiset, hyvä tahto, ja maailma, joka kohtelee minua välillä melkein liian hyvin.

Voi olla, että herään kohta hyvästä unesta, niin uskomattoman hyviä asioita on siinä talossa, johon olen muutaman viikon päästä muuttamassa. Kotoisa puutalon haju, perhetuttavien rintamamiestalosta tuttu. Puuhella keittiössä. Lautalattioita ja narisevat portaat yläkertaan. Samanlaiset vinttikomerot kuin mummilassa ennen remonttia. Pihassa suuri tammi. Ulkosauna, jossa on puukiuas. Pyörät rivissä kotikuusen juurella. Ulko-ovi avoinna lämpimään kesäiltaan. Oma huone, johon saan pian viedä omat tavarani.

Minulla on sellainen olo, että olen väkevässä elämän virrassa, joka vie vääjämättä eteenpäin, tietymättömään, mutta hyvään. Monet ystävätkin ovat hyvien virtojen vietävänä: yksi lähtee pian rohkein mielin nousevan auringon maahan, toinen synnyttää kohta toisen lapsensa, kolmas on nähnyt karhun aamu-uinnillaan ja suuntaa karhujen maille itsekin, neljäs on saatellut tänään 7-vuotiaan esikoisensa kouluun, viides oli tänään itse ensimmäistä päivää koulussa opettajana, kuudes meni lauantaina naimisiin. Ei tämä aikuisuus niin kauheaa ole.

Hääkuvia viikonlopun kaksipäivisistä pidoista:

Morsiuspari aitan portailla lupautumassa toisilleen. Elokuun aurinko paahtoi kuumasti, pihlajanmarjat punertuivat, he saivat toisensa meidän silmiemme edessä, kaikkia itketti ja nauratti.

Pimenevä yöhön viilenevä ilta, johon sytytettiin lyhtyjä ja kynttilöitä. Kun latotanssilattialta katsoi pihalle, pimeässä loistivat turkoosit, oranssinkeltaiset ja viininpunaiset pienet valot. Jotkut kantoivat kynttiläpenkin toiseen paikkaan, ja sisältä katsottuna näytti siltä, kuin kynttilät olisivat lentäneet pimeän halki kauniissa rivissä.

Öinen pitopöytä, josta löytyi sieniä, kalakukkoa, marinoituja kikherneitä, oikeita karjalanpiirakoita, savusiikasalaattia, couscousia, yrttilevitteitä, sitruunapiirasta. Ruokataivas.

Pieni kävelyretki hiekkatietä pitkin notkoon, jossa kasvoi suuri koivu. Juhlapihan valot ja hulina jäivät mäen taa. Viljapelto tuoksui, kuu näkyi koivunlehtipitsin takaa, ja kun palasin, hämmästyin omaa varjoani kuunvaloisella tiellä.

Juhlien kruunu: onnellisen, lenseän krapulainen seurue metsälammen rannalla sunnuntaipäivänä. Yhteiset löylyt. Lammen syvä, musta vesi, ohut kerrot auringon lämmittämää päivävettä, sen alla suloinen viileys, kenties saivo, kaksoispohja, tuntemattomat elävät kylmät lähteet. Rannoilla suontuoksuinen hengähdys. Rannalla aikuisia ja lapsia äitiensä rinnoilla, pesuvadissa räiskyttämässä, rattaisiin nukahtaineina, syleissä sikin sokin.

Minä olen tämän kaiken keskellä onnellinen ja haikea ja täyteinen. Tänä aamuna töihin lähtiessä itketti kun kuuntelin Matti Johannes Koivua ja sen biisiä, jossa lauletaan lapsuuden tietämättömyydestä: "En tiennyt kaiteelta voi / pudota maahan / en tiennyt lehdestä voi / saada haavan --- En tiennyt kaikkea ei / pääse karkuun / En tiennyt aina ei / pääse alkuun --- Se oli eilen..." Ja minua itketti kauheasti.

Kurkku on vähän kipeä, on sellainen olo, kuin minulla olisi vähän lämpöä, väsyttää. Tänä iltana haluaisin, että joku istuu sängyn laidalle, painaa lämpimän raskaan kätensä otsalleni, antaa vähän lääkettä ja sanoo: nuku nyt Hilla pieni, minä valvon vielä tuossa viereisessä huoneessa ja herätän sinut sitten aamulla. Ja yöllä haluaisin havahtua siihen, että viluisen ruumiini viereen tulee toinen ihminen, kuumaihoinen kuin elävä kamiina, nostaa peiton paremmin ylleni ja antaa minulle kylkensä lämmön niin etten palele enää ollenkaan.

Sielujen ja ruumiiden saarella

Tänään oli konferenssin retkipäivä. Silmät ja iho ovat auringosta, tuulesta, helteestä ja suolavedestä kylläiset ja hellät. Kävimme Nauvossa, Seilin saarella ja Naantalissa. Hienoja paikkoja kaikki, varsinkin Seili oli todella pysäyttävä. Helteessä kyyhöttävä kalliorantainen saari tervaleppineen ja palaneine ruohoineen, ja kaiken yllä ja alla muisto leprapotilaista ja mieleltään järkkyneistä, jotka elivät seiniin kytkettyinä saastaisissa kopeissaan.

Kun kävin yksin uimassa ja hetken kelluttuani lähdin uimaan rantaa kohti, mietin, että entä jos aika olisikin nyrjähtänyt sijoiltaan ja rantautuisin 1700-luvulle, hirvittävän sairauden ja kivun keskelle. Jotenkin tuntui väärältä istua kesähepeneissään puun varjossa, vain muutaman kymmenen metrin päässä siitä rakennuksesta, joka aikanaan sulki sisälleen valtavasti inhimillistä kärsimystä. Toisaalta olin kepeällä mielellä, levitin bikinini nurmelle kuivumaan ja höpöttelin kesäisille professoreille ja tohtoreille, että kohta tämä tyttö kuolee punkinpuremaan ja sinilevämyrkytykseen, hih hih.

Olen taas parin viikon aikana huomannut, kuinka nautin ihmisjoukoissa solahtelusta. Olen siinä kieltämättä aika hyvä, oli kyseessä sitten työleiri tai kesäkonferenssi. Heittäydyn riehakkaan tuttavalliseksi melkein kenen kanssa vain noin kolmessa minuutissa, ja hämmästyttävän usein ihmiset suhtautuvat epämuodollisuuteeni varsin ilahtuneesti. Toisaalta tykkään karata joukoista omille teilleni, yksinäisille uimapulahduksille tai Naantalin vanhan kaupungin syrjäisemmille kaduille.

Huomenna palaan kotiin, josta siis muutan kohta pois. Tuntuu, että elän jonkinlaisessa rajakohdassa, hyvällä tavalla rajalla. Alkukesä oli nostalgiaa, kuljin kultaisten eksieni mailla ja kotikonnuilla, ja viimeiset viikot ovat taas avanneet ihan uusia maisemia sieluuni. Jotenkin en yhtään harmistunut, kun sain kuulla, että minun pitää yllättäen muuttaa. Se suorastaan kuuluu asiaan juuri nyt.

Istuin Aurajoen rannalla ja itkin

Sieltähän se pyrstötähti tulla mäjähti, itse matkaan lähetetty kaunis vaarallinen tähti, joka kiersi ratansa ja räjähti käsiin. Minä istuin Aurajoen rannalla itkemässä, ilta oli lämmin ja pimeä, lyhdyt syttyivät vastarannalle ja hiekassa jalkojeni juuressa oli lätäkkö minun kyyneleistäni. Hienointa oli se, että vollotin suureen ääneen ystävälleni puhelimessa - minä, joka en hädän hetkellä yleensä suin surminkaan ota yhteyttä kehenkään, korkeintaan äitiin. Että tässäkin murheessa voimme nähdä henkisen kasvun siemenen.

Eilinen konferenssipäivä meni itkua pidätellessä. Tanskalaiset ja norjalaiset esitelmät surisivat jossain tajuntani laitamilla, itse istuin jossain takarivissä päätäni pidellen. Päivän lopuksi päätin hoitaa itseni kuntoon henkisesti ja ruumiillisesti. Menin Turun tuomiokirkkoon, sytytin kaksi kynttilää ja istuin katselemassa pieniä liekkejä valtavien holvien alapuolella. Ovella vielä käännyin, ja näin kynttilät palamassa vierekkäin, samalla tasolla. Se lohdutti, ja holvien valtavuus. Hotellilla valmistin itselleni kuuman laventeli-eukalyptus-kylvyn ja söin muutaman palan inkivääri-suklaata (se oli luomua, vastapainona kylvyssäkäynnin energiapoliittiselle epäeettisyydelle). Sitten vain kukkamekko päälle, punaa huuliin ja kaupungin vastaanotolle kuohuviinilasi kädessä könöttämään. Illasta tuli ihan mukava, kun kiltti lundilainen professorisetä alkoi ystävällisesti jutella kanssani ja piti seuraa kunnes lähdin hyvissä ajoin ennen yhdeksää kävelemään hotellille. Tein pienen lenkin Aurajoen rantoja myöten, haikeuden aallot löivät vielä minua vasten, mutta olin ennen muuta väsynyt. Nukuin kuin pieni lapsi.

Tänään pidin oman esitelmäni ja olin mielestäni aika hyvä. Ehkä minusta sittenkin tulee tutkija! Olin aika yllättynyt siitä, että kaksi muuta esitelmöijää, jotka puhuivat saamelaisesta kirjallisuudesta, eivät osanneet ollenkaan saamea. Tunsin itseni ihan oikeasti asiantuntijaksi niiden rinnalla, vaikka osasivat ne tietysti monia sellaisia asioita, joita minä en. Olen myös ollut aika ylpeä siitä, että olen jaksanut käydä sivistyneitä keskusteluja sekä englanniksi että jonkilaisella skandinaaviskalla, jota yritän pakottaa itseni puhumaan aina kun mahdollista. Se on sanottava, että tanskaa en ymmärrä yhtään enempää kuin ennenkään (eli en yhtään), mutta fiksuna tyttönä olenkin oppinut jättämään tanskankieliset esitelmät väliin ja kirjoittamaan sen sijaan blogiani selvällä suomen kielellä.

Kaiken sisäisen ja ulkoisen hulinan lisäksi sain maanantaina tietää, että minun täytyy muuttaa pois asunnosta, jossa olen majaillut melkein kolme vuotta. Jotenkin asia tuntui minusta heti kättelyssä ihan virkistävältä. Ja voi olla, että alan uskoa johonkin korkeampaan voimaan, sillä tapahtui niin, että puhuin yhdelle eksälleni haaveesta muuttaa mukavaan puutalokommuuniin, ja seuraavana päivänä sähköpostissani on eksän edelleenlähettämä viesti, jossa mainostetaan vapaata huonetta puutalokommuunissa, jonne olen menossa käymään ensi sunnuntaina. Eli ehkä saan uuden kodin puutalosta, jossa on puutarha, ulkosauna ja ekologisia kämppiksiä, ja elämästäni tulee sittenkin ihan elettävää, vaikka tähdet räjähtelee käsiin.

Onnen päivät

Nyt on elämä niin täyteläistä ja syvää, että varmaan kohta mäjähtää pyrstötähti päähän, koska eihän tällainen voi kovin pitkään jatkua. Muistelin juuri kesää 2002, joka oli edellinen ilon ja onnen kesä. Tämä kesä on ollut ehkä vieläkin parempi.

WWF:n leirillä oli ihanaa. Melkein hirvittää alkaa kirjoittaa siitä, koska en haluaisi pilata yhtäkään muistoa tai tunnelmaa käyttämällä jotenkin epäsopivia tai latistavia sanoja. Jollain tavalla koen, että leiri oli tämän kesän huipentuma. Siellä oleminen oli samalla tavalla intensiivistä kuin elämä oli joskus nuorena ja kokemattomana, silloin, kun uudet asiat koki kokonaisvaltaisesti ja kiihkeästi. Viimeisenä leiriaamuna, eilen, itkin kahdesti kun lähteminen suretti niin paljon. Ehkä juuri tuo riipaiseva haikeus muistuttaa minua nuoruuskokemuksista, kiihkeistä ystävyyssuhteista seurakunnan leirillä, yhteisestä itkusta valkokaapuisten rippilasten kanssa ensimmäisen ehtoollisen ja riparin loppumisen vuoksi, hysteerisestä eroitkusta sisäoppilasvuoden päättyessä. En muista, koska minua on viimeksi itkettänyt jostakin lähteminen.

Tuntuu, kuin olisin ollut yhdeksän päivää jossain toisessa todellisuudessa, irti kaikesta. Tavallaan siitä ei haluaisi päästää irti, mutta jotenkin se on jo haihtunut. Laivan kannella eilen puhuttiin siitä, kuinka leiritodellisuus koko ajan haihtui haihtumistaan merimatkan aikana, kuin hiekka, joka valuu sormien lävi, ja viimeiset hippuset kämmeniltä lennähtää tuuleen. Se yhteys, joka reilun viikon aikana syntyi meidän parinkymmenen sattumanvaraisesti yhteen tulleen ihmisen välille, laimeni vääjäämättä, eikä sitä yhteyttä enää saa takaisin samanlaisena, vaikka tuleekin uusia leirejä ja uusia leiritodellisuuksia. (Juupa juu, tämä tekstikin alkaa muistuttaa minua nuoruudesta kaikessa paatoksellisuudessaan, mutta menköön. Kyllä joskus saa vähän fiilistellä.)

Nyt olen sitten pölähtänyt aivan toisenlaiseen todellisuuteen, helteiseen Turkuun, jossa on tänään alkanut kansainvälinen pohjoismaisen kirjallisuuden tutkijoiden konferenssi nimilappuineen, avajaistarjoiluineen, esitelmäabstrakteineen ja kaupungin vastaanottoineen. Tämäkin tuntuu hirveän hauskalta, ihan kuin olisin päässyt johonkin näytelmään mukaan, vaikka en oikeasti olekaan näyttelijä. Mutta kontrasti viime viikkoon on melkoinen. Täällä nukun yhden hengen hotellihuoneessa valkoisten lakanoiden välissä, Bastössa makasin puolijoukkueteltassa kolmen muun ihmisen kanssa, kuka minkäkin muhkuran päällä, hikisten kumppareiden ja aika usein myös vanhan viinan hajussa. Täällä minun on määrä käydä sivistyneitä akateemisia keskusteluja pohjoismaisten kollegoideni kanssa viinilasi kourassani, Bastössa puhuimme jo ensimmäisenä päivänä suolen toiminnasta kenttäoloissa ja tutkimme toistemme selkiä, kainaloita ja takapuolia punkkeja etsien. Olin yhdeksän päivän aikana yhteensä ehkä noin pari tuntia yksinäni. Tänään olen kyllä nauttinutkin yksinolosta, mutta voi olla, että illalla hotellin isossa sängyssä tulee hieman orpo olo, kun ympäriltä ei kuulu kenenkään kuorsausta.

Nyt seuraa lista, koska luettelointi jostain syystä sopii mielestäni hyvin tähän blogi-kirjoittamiseen:

BASTÖ TOP 7 (satunnaisessa järjestyksessä)

1. Bockholmen, Pukkisaari, oma paratiisisaaremme, joka oli vielä viikko sitten umpeenkasvanutta katajatiheikköä. Nyt saarnet, tammet, metsäomenapuut ja isot männyt ovat saaneet tilaa ja valoa ympärilleen, meri ja taivas näkyvät puiden lomitse. Pienet ahvenanmaalaislampaat jatkavat työtämme ja lisäävät biodiversiteettiä niin että rouske käy. Suunnittelimme leiriläisten saaren valtausta ja ikuisen lauantain valtakunnan perustamista sille.

2. Palavan katajan tuoksu raivaustyömaalla. Rovioista nouseva noen ja savun haju, joka muistutti minua lapsuuden kulotuksentuoksuisista kevätilloista. Kaadetuista pähkinäpensaista nouseva vehmas, saunavihtamainen haju, joka vahvistui helteessä päivä päivältä.

3. Ruumiillinen työ. En ole koskaan tehnyt näin paljon raskasta työtä: raahasin katajanrankoja aamukahdeksasta lähtien helteisessä säässä, jonka läkähdyttävyyttä lisäsivät korkeina roihuavat polttoroviot. Ei ole enää kumpparit käyttämättömän näköiset, sen voin sanoa. Ruumiillinen väsymys ja yhdessä tehdyn työn jäljen näkeminen toivat sellaista tyydytystä, jota ei koskaan saa siisteissä sisätöissä.

4. Meri ja silokalliot, joilta pääsi uimaan. Kuumimpana päivänä uin kuusi kertaa. Aamu-uinnit tyynessä vedessä olivat silkkiä. Päivällä, kun helteessä ja työssä läpimäräksi hionnut ruumis pääsi viileään veteen, olin taivaassa. Aamuyöllä lahdista nousi usvaa. Laskevan auringon taivas teki vedenpinnasta keltahohteisen peilin.

5. Kontula, WWF:n puolijoukkueteltta. Nopeasti pystytetty puhtoinen lähiömme, jossa asui neljän ihmisen lisäksi punkkeja, kusiaisia, hyttysiä ja hämähäkkejä. Metron sijaan teltan alla kulki myyrä, oma maanalaisemme. Torstai-iltana Kontulassa oli tuparit, joissa sai ensiesityksensä mm. uudelleensanoittamani perinteinen joiku, jonka omistin moottorisahamiehillemme.

6. Ronja. Leiriemännän sijoituslapsi, 7-vuotias silmälasipäinen tyttö, jonka aamulla hienosti letitetty tukka hapsotti viimeistään iltapäivällä. Ensimmäisinä päivinä Ronja ei tullut syliin vaikka pyysin, irvisteli vain hammasrivillä, jossa oli heiluvia maitohampaita, koloja ja uusia röpöreunaisia rautahampaita. Loppuleiristä Ronja juoksi minun tykö heti kun tulin työmaalta tai teltalta ja hyppäsi syliin kaikilla neljällä raajalla kiinni pitäen. Penkilläkin Ronja istui sylissäni aina kun mahdollista, ja minä hassuttelin sille, kutitin ja tuhlasin hellyyttä minkä ehdin ja nautin pikkutytön pulppuavasta naurusta.

7. Ylermi. Leirin vanhin, 72-vuotias eläkkeellä oleva puistomestari, joka käytteli moottorisahaa niin että sitä oli kaunis katsella ja oli niin hyvä suustaan ettei kukaan. Ylermi on myös entinen laulaja, jonka vibraatto on yhtä mahtava kuin mustalaisilla - voi että meillä oli hauskaa kun nuotiolla laulettiin oikein syämmen kyllyyestä. Ja mikä parasta, Yrmeli puhuu mietä ja hoon päältä, mikä tietysti yhdisti meitä entisestään. Paluumatkalla laivan tanssiravintolassa Ylermi vei minua valssissa niin että pää meni pyörälle. Parasta, mitä WWF voi naiselle tarjota, totesi Ylermin tunteva ystäväni. Melkein, sanoisin.